Tiivistelmä viidestä viikosta

Hei taas! Opinnäytetyön osuus on nyt ohi, ja tässä kirjoituksessa kerron vähän millainen matka tämä on ollut.

Unelmani toteutui, ja nyt kirjoitan blogia. Kun aiheena oli identiteetti, niin suoraan sanottuna minä en ollut ehkä oikea ihminen kirjoittamaan siitä. Olen ollut sairas niin pitkään, ja teini-iästä alkaen (ja todennäköisesti pidempään), että lasken sairauden osaksi identiteettiäni. Näinä kuluneina viikkoina olen etsinyt itseäni, mistä pidän, mikä on minun tyylini, miten elän ja totuttelen ajatukseen eläkeläisenä ja sinkkuna. Tämä matka on vielä kesken, mutta on ollut antoisa.

Blogia kirjoittaessa olen joutunut katsomaan asioita vähän objektiivisemmin, enkä niin musta-valkoisesti, miten tavallisesti näen asiat. Kumppanuudesta kirjoettaessa huomasin että minulla on loppujen lopuksi ihan hyvä tukiverkosto, vaikkei kaikki asukaan samassa kaupungissa. Huomasin myös että ehkä en olekaan niin toivoton pessimisti, sain aika hyvin kirjoitettua aiheesta toivo ja optinismi. Välillä vaan katkeruus tulvii yli äyräiden.

Elämän merkityksellisyys oli myös mielenkiintoinen kirjoitusprosessi. Minun elämässäni ei ole teoriassa muuta kuin työ, ja se surettaa. Onhan Netflix kiva, mutta kun sitä tuijottaa kuukauden joka päivä niin alkaahan se kyllästyttää. Onneksi täällä on hyvä kirjasto.

En ole mikään tekniikan ihmelapsi, ja pinna oli välillä kireällä sen takia. Muuten kirjoittaminen on ollut nautinto. En muistanutkaan miten nautinnollista kirjoittaminen on. Välillä tosin on pitänyt pyöritellä sanoja päässä ja miettiä miten laitan ne ymmärrettävään muotoon.

Tästäpä tuli nyt lyhyt teksti, mutta kaikki oleellinen tuli sanottua. Näin lopuksi haluan kiittää teitä, arvon lukijat! Toivottavasti saitte ohjeita tai uusia ideoita elämäänne varten. Oikein hyvää pääsiäistä ja kesän odottelua kaikille!

Piia

Mainokset

Voimien löytäminen

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi voimaantuminen.

Äiti on harvoin minua lohduttanut, mutta eräs hänen sanoimisistaan on jäänyt kirkkaasti mieleen: kaikki järjestyy kyllä. En muista enää tilannetta enkä sitä kuinka vanha olin. Tästä on kuitenkin vuosia aikaa. Ja vaikka äiti ei ehkä ollut paras mahdollinen äitihahmo minulle, tuo lause on pitänyt paikkansa. Ja olen unohtanut tuon lauseen monta kertaa kurassa tarpoessani, mutta jossain vaiheessa on helpottanut. Se helpotus on voinut olla mitä vain; masennuksen loppuminen, olon tasaantuminen, jotain mukavaa on tapahtunut keskellä synkintä yötä. Kuten esimerkiksi tänään. Hirveä päivä kaiken kaikkiaan, meinasin räjähtää töissä lukuisia kertoja ja työnteosta ei tullut mitään kun piti jatkuvasti painella pukukoppiin ottamaan aikalisä, ratkesin polttamaan viikon onnistuneen tupakkalakon jälkeen, suutuin eksälleni ihan kunnolla, kissat meinasivat aiheuttaa sydänkohtauksen puoli kuuden aikaan aamulla ja ruokarahat eivät näkyneet heti aamusta ja säikähdin sitä. No, työpäivän kompuroin läpi, menin Omat avaimet- projektin toimistolle kirjoittamaan omaa kirjoitustani heidän blogiin pienestä valokuvanäyttelystäni, mikä on heidän tiloissaan. Kirjoitettuani ohjaaja kysyi että vieläkö olen kiinnostunut eräästä Aspan koulutuksesta (jota olen odottanut tammikuusta alkaen), pääsisin hänen kyydillä Joensuuhun ja takaisin. Suostuin sen kummempia empimättä. Lisäksi Omilla avaimilla on oma juttu tulossa, suostuin siihenkin. Nämä ovat juuri sellaisia asioita mitä haluan tehdä, tunnen oloni hyödylliseksi ja se on minun hyvinvoinnille tärkeää. Ja ruokarahat tulivat myös, aivan kuten hiustenleikkuurahatkin.

Olen siis Aspa asumispalvelujen asiakas, ja heidän,uuden kotikaupungin ja työn turvin olen päässyt näin hyvään kuntoon. Aspalta seuraavat minun vointia, ja olen puhunut heidän kanssaan oirejaksojen pelosta. Jos mania tulee niin he kyllä vievät minut hoitoon, se minulle luvattiin ja olen siitä erittäin kiitollinen ja helpottunut. Se poisti ison stressitekijän. Rahat on edunvalvojan selän takana ja lääkkeet annosjakelupusseissa lukkojen takana, ja avain Aspan työntekijöillä. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää huoli ruokarahojen riittämisestä ja muistaa ottaa lääkkeet ja pitää asunto ihmismäisessä kunnossa. Luonnollisesti minulla on hoitajan luona käyntejä ja lääkäriin ollaan tarpeen vaatiessa yhteydessä ja varataan aika jos siltä vaikuttaa. Edellisellä paikkakunnalla olin yksin, välillä mummi auttoi, käytti esimerkiksi kaupassa jos oli pahoja pelkotiloja enkä muuten päässyt asunnosta ulos. Eksä auttoi sen mitä työltään pystyi, siivosi muunmuassa viikonloppuisin ja minä tein siinä sivussa jotain pientä.

En osaa vielä nykyäänkään ottaa kehuja vastaan, minusta tuntuu todella oudolta kun Aspan työntekijät ovat kehuneet minua, esimerkiksi jos olen imuroinut tai muuten siistinyt asuntoa. Mutta alan pikkuhiljaa tottumaan siihen ja ne kehut tuntuvat aika kivoilta, vaikka ne tulevatkin ihan arkisten asioiden hoitamisesta. Näin pitkälle olen päässyt vähän päälle vuodessa. Elän, mutta en kuitenkaan elä täysin itsenäisesti. Ja tällä hetkellä se ei haittaa, olisihan se huippua kyetä vielä joskus hoitamaan raha-asiat täysin itsenäisesti. Minulla on taustajoukot aspalaisista, jos menen siihen tilaan etten kykene huolehtimaan itsestäni niin he astuvat remmiin.

Äiti oli todellakin oikeassa. Kaikki järjestyy kyllä. Uskokaa minua.

Ja lopuksi: mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herätti? Saitko tästä apua kuntoutumiseesi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Kommentoikaa rohkeasti!

Piia

Kriisiä pukkaa?

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi identiteetti. Otsikosta voinee päätellä, että minulla on jonkinlainen identiteettikriisi päällä, siitä lisää tuonnempana.

Tiivistetysti identiteetti pyrkii vastaamaan kysymykseen ”kuka minä olen?” Tähän pystyn vastaamaan vain omalta osaltani, olen Piia, tykkään raskaammasta musiikista ja pidän gootti,- ja rockabillyvaatteista. Minulle on käynyt valitettavasti niin että lasken sairastamani kaksisuuntaisen mielialahäiriön osaksi identiteettiäni ja välillä näen itseni vain sairaana ja unohdan kokonaan kaiken muun itsestäni. Olen sairastanut tätä tautia jo vuosia, 16- vuotiaana lähdin hakemaan apua, mutta olen todennäköisesti oireillut jo pari vuotta ennen avun hakemista.

En oikein osaa nähdä hyviä puolia itsestäni, äiti ja isä eivät pahemmin minusta välittäneet ja kiinnittivät huomiota vain kun jotain negatiivista sattui. Ja silloin tuli halveksuntaa ja huutoa niskaan olan takaa. Muistan kun kerran kysyin äidiltä että miksi hän ei ikinä kehu minua, niin vastaus oli että jos hän kehuisi niin silloin en yrittäisi. Teini- ikäisestä minusta tuntui erittäin pahalta kun toin kotiin historian kokeen josta olin saanut ”vain” yhdeksiköllä alkavan numeron joka oli myös luokan paras, seuraavaksi paras numero oli muistaakseni seiskalla alkava. Äiti katsoi sitä koepaperia todella halveksivasti ja minä selitin itku kurkussa että tämä on luokan paras numero. En osaa ottaa myöskään kehuja vastaan, otan sen yleensä pään aukomisena, tämä kuuluu osana identiteettiini ja yritän parhaani mukaan kitkeä sitä pois. Tämä on muistoa lapsuudesta, voin kiittää siitä äitiä ja isää.

Ja mitä tulee identiteettikriisiini, välillä tunnen olevani hukassa ja en tiedä minne kuulun. Minut synnytettiin vääristä syistä, ja olen etsinyt paikkaani jo vuosia. Hetkellisen rauhan sain eksäni kanssa, ja eron jälkeen olin jälleen hukassa. Lisää tuskaa tuotti eläkepäätös, jonka sain kaksi kuukautta eron jälkeen. Minulta vietiin kaikki, minkä laskin kuuluvaksi normaaliin elämään. Parisuhde, päätös joka kieltää aika pitkälti normaalit työt, tuttu mutta ahdistava kotikylä. Jouduin aloittamaan tyhjästä.

Nyt olen saanut elämäni kuntoon, ainakin jollain muotoa. Edelleen haen paikkaani tässä maailmassa, välillä mietin että kuulunko tännekään ja jos en, niin missä on minun paikkani? Saanko ikinä rauhaa? Tunnen itseni kuitenkin sen verran että en todennäköisesti anna vanhemmilleni anteeksi. Osittain ehkä tästä syystä tulen vaihtamaan nimeni syksyllä, en halua kantaa sitä nimeä joka minulle annettiin ja josta minulla on vain pahoja muistoja ja joka särähtää ikävästi korvaan. Onneksi tämä on sallittua.

Ja näin lopuksi: keräämme palautetta, joten käyhän kertomassa kantasi! Ja kommentoikaa rohkeasti tekstejämme!

Ensi viikolla jälleen uusi aihe!

Piia

 

 

 

 

 

Kumppanuudesta

Hei taas kaikille! Kuten otsikosta voi päätellä, tällä viikolla kirjoitetaan kumppanuudesta. Mitä se merkitsee minulle?

Olen aina ajatellut kumppanuuden ja parisuhteen synonyymina mutta näin asia ei ole. Sitä on monenlaista. Ystävyys, perhesuhteet, vertaistuki ovat myös kumppanuutta. Sitä voi olla jopa lemmikkien kanssa, allekirjoittaneen mielestä!

Omalla kohdalla kumppanuutta on esiintynyt valitettavan harvoin kuluneen elämän aikana. Perhesuhteet eivät ole ikinä olleet kummoiset, tosin nyt muutaman vuoden sisään olen lähentynyt mummini kanssa, suureksi ilokseni. Hänelle soitan ensimmäisenä jos on jokin pulma vaikka ruuanlaiton suhteen. Ja välillä mummi käy täällä minun luona yhden yön yli, tullen aamusta ja lähtien seuraavana iltana paikalliskuljetuksilla. Silloin syödään hyvää ruokaa, yhdessä tehtynä ja juorutaan. Näitä viikonloppuja odotan aina innolla.

Kun pitkä suhteeni päättyi 2017 lopussa, muutin viereiselle paikkakunnalle uuden elämän toivossa. Edellisellä paikkakunnalla ollessani minulla ei ollut ystäviä ja vietin suurimman osan ajasta yksin, eksäni kun teki pitkää päivää ja viikonloppuisin (varsinkin loppuvaiheessa suhdetta) oli kavereittensa kanssa. Minulla oli seurana kyllä rakkaat kissani, jotka jakavat talouden edelleen kanssani. Ollessani vuoden sairaslomalla eristäydyin kokonaan asuntoon ja harvoin poistuin sieltä vapaaehtoisesti. Kissojen tarvikkeet tilasin netistä säästöpakkauksina ja posti toi kotiovelle. Tätä aikaa muistellessa ei voi kuin sanoa että olen ihan eri ihminen nyt.

Paikkakunnan vaihdon jälkeen tulin Aspa asumispalvelun asiakkaaksi ja Aloitin niin kutsutun työn, eli käyn tienaamassa muutaman euron eläkkeen päälle. Työpaikalta olen saanut kaksi ihanaa ystävää, joita näen myös vapaa- ajalla. Olen saanut myös muita ystäviä netin välityksellä. Epäluuloisen persoonallisuuden piirteitä omaavana tämä ei ole ollut helppoa. Kun aloin tutustumaan ihmisiin, päätin vain vaimentaa sen nalkuttavan äänen päässäni ja uskaltauduin juttelemaan heille. Ja en ole joutunut pettymään, vaikka se vaara on aina olemassa. Mutta ihmissuhteissa on varauduttava myös siihen. Ihmiset muuttuvat elämänsä varrella. Jotkut suhteet kestävät, ja jotkut taas ei. Ei pidä silti masentua tästä tiedosta ja eristäytyä.

Vertaisuutta huomasin eräässä Aspa-säätiön projektissa, nimeltään Omat avaimet. Kävin Omat avaimet- projektin yksilövalmennuksen ja ryhmän. Niissä käsiteltiin mm.tunteita, ajatusvääristymiä ja voimavarasyöppöjä. Olin juuri samana päivänä päässyt osastolta kun ryhmä alkoi. En halunnut jättää välistä, niin pari tuntia kotiutumisen jälkeen kävelin toimistolle. Aluksi olin hirveän epäluuloinen kaikkia kohtaan, mutta loppua kohden uskaltauduin rentoutumaan. Mutta siellä huomasin sen mikä omalla osallaan järkytti minua. En olekaan yksin pääni kanssa! Vuosien eristäytyminen (joka alkoi jo ennen sairaslomaa) ja yksin oleminen edellisellä paikkakunnalla, vain hoitajan tuen varassa oleminen ja satunnaisesti lääkärin näkeminen, oli tehnyt tehtävänsä. Mutta kertaakaan minua ei tuomittu. Myöskään Aspan ohjaajat eivät tuomitse minua. Eli maailmassa on hyviä ihmisiä, tämän huomasin vasta viime vuonna. Työpaikalla minut otettiin avosylin vastaan, samoin ryhmissä missä olen ollut, samoin uudet ystäväni.

Ja vielä loppusanat. Tätä kirjoittaessani jouduin (jälleen kerran) miettimään asioita objektiivisemmin kuin tavallisesti. Omaan melko musta-valkoisen näkökyvyn ja se saattaa tulla ilmi teksteissäni, pyydän sitä anteeksi. Yritän kuitenkin pohtia asioita joltain toiseltakin kantilta. Mutta tajusin ettei minun elämä olekaan niin toivotonta kuin luulen aina välillä.

Tässä on minun rakkaat kisuni

Palataan taas ensi viikolla!

Piia

Elämää sivusta katsojana

Nyt se alkaa, ihka ensimmäinen blogiteksti! Olen innoissani ja samalla hermostunut. Mutta sen pidemmittä puheitta, aloitan.

Olin koulukiusattu jo ensimmäisestä luokasta alkaen. Tässä vaiheessa kiusaajat olivat poikia ja he pilkkasivat ärrävikaani. Vanhempani olivat eronneet kun olin kaksi tai kolme vuotias ja muutettua äidin luo ala-asteella omasta tahdostani, aloitin ratsastuksen. Tämä oli luokan poikien mielestä äärimmäisen huvittavaa ja minua alettiin kiusata myös siitä. Stressiä toi myös velipuoleni syntymä ollessani 6.luokalla. Nyt tässä pohtiessani ehkä jo tuolloin minulla oli jonkinlaisia masennusoireita, tai sitten kyse oli sopeutumisvaikeuksista, olinhan ollut ainoa lapsi 12 vuotta.

Yläasteella henkinen pahoinvointi lisääntyi ja välit äitiin kiristyivät murrosiän tullessa kunnolla kuvioihin. Pojat kiusasivat minua edelleen ärräviasta, vaikka luokan nuoret olivat muuttuneet yläasteelle siirtyessä. Tunsin kaikki tytöt paria lukuunottamatta, olimme olleet ala-asteella joko samalla luokalla tai rinnakkaisilla. Mutta kuvio muuttui kun tyttöryhmässä eräs lapsuudenystävä alkoi syrjimään minua ja tekemään oloani sietämättömäksi, lopulta vaihdoin toiseen luokan tytöistä koostuvaan ryhmään. Sain olla alle vuoden rauhassa kun tämä sama lapsuudenystävä tuli samaan ryhmään ja taas alkoi sama alusta. 9.luokalle siirtyessä olin yksin. Onneksi uskaltauduin ystävystymään erään rinnakkaisluokan tytön kanssa ja meistä tuli ystäviä vuosiksi, yhdessä kävimme myös lukion.

Ollessani lukion ensimmäisellä, loppusyksystä, aloin kärsimään unettomuudesta. Nukuin vain muutaman tunnin, heräsin kahden kolmen aikaan yöllä ja valvoin loppuyön. Tätä jatkui kolme viikkoa, kunnes hakeuduin kouluterveydenhoitajalle ja hän kirjoitti minulle lähetteen lääkäriin. Lääkäri jututti minua, en muista enää kysymyksiä mutta niiden jälkeen hän ilmoitti että kirjoittaa lähetteen nuorisopsykiatrille. Ihmettelin suuresti että miksi näin, mutta lähete tehtiin ja jäin odottamaan aikaa.

Aika tuli ja matkustin toiseen kaupunkiin tapaan psykiatria. Alussa minua hoidettiin vakavasti masentuneena ja loppuunpalaneena. Olihan vuosien kiusaaminen ja kireä suhde äitiin tehnyt tehtävänsä. Sain masennuslääkkeet matkaani ja samana iltana nukuin pitkästä aikaa hyvin. Pian tämän jälkeen lähdin omasta tahdostani osastolle lepäämään ja silloin siellä huomattiin että virtaa on vähän liikaakin. Silloin alettiin epäilemään kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja lääke vaihdettiin. Olo parani ja halusin kotiin, lukiossa oli koeviikko alkamassa ja halusin päästä tekemään sen jakson kokeet. Kotona tunnelma oli kireä edelleen ja sitä se tulisi olemaan niin pitkään kunnes muuttaisin.

Ollessani 20, aikani nuorisopsykiatrianpolilla tuli täyteen ja siirryin kotikyläni mielenterveyspolin asiakkaaksi. Tässä vaiheessa oli selvää että todellakin sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja muutama vuosi aikuispolille siirtymisen jälkeen minulle tehtiin SKID II- testit, joilla etsitään persoonallisuushäiriöitä. Niitä löytyi, mutta onneksi vain piirteitä. Minulla on piirteitä epävakaasta, epäluuloisesta, riippuvaisesta ja kypsymättömästä.

Lääkkeitä minulla on kokeiltu vaikka sun mitä, mutta ehkä nyt on löytynyt sopiva yhdistelmä jonka annoksilla pelataan. Viime syksynä minulla oli jonkinasteista masennusta, mutta se on nyt ohi.

Miksi valitsin otsikoksi ”Elämää sivusta katsojana?” Olen tehnyt sen virheen että olen katsonut elämän menevän ohitse, tarttumatta mahdollisiin tilaisuuksiin. Olen kestänyt surkeita ihmissuhteita joihin on kuulunut väkivaltaa ja alistamista, niin seurustelu- kuin ystävyyssuhteissakin. Olen linnoittautunut kotiini ja vain katsonut ulos auringonpaisteiseen päivään, menemättä sinne nauttimaan siitä. Olen yrittänyt elää miellyttäen kaikkia, ensin äitiä, sitten miehiä ja ystäviä, unohtaen että tämä elämä on MINUN. Nyt olen luvannut itselleni että elän vain itseäni miellyttäen. Jos haluan kehoni täyteen lävistyksiä, sitten teen niin. Jos haluan purukumipinkit hiukset sinisillä raidoilla, voin tehdä senkin. Pääasia on että voin elää edes jonkinlaisessa sovussa itseni kanssa, hyväksyen etten ole täydellinen, mutta hei! Minussa on hyviäkin puolia. Olen uskollinen heille joita pidän ystävinä ja hoidan kissani ennen kaikkea muuta. Minulla on värikäs huumorintaju, ja en ehkä ole se maailman kaunein mutta olen ihan ok. Ja tämä on jo paljon minulta sanottu.

Toivottavasti nautitte lukemastanne, palaan asiaan taas ensi viikon tiistaina!

Piia

 

Yhteisöblogi aloittaa

Kiitos kun liityit seuraamme

Tämä yhteisöblogi on tarkoitettu kaikille kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville. Mukaan kirjoittajaksi voi hakea yhteystiedoissa olevan sähköpostin kautta. Tarkoituksena on jakaa kokemuksia ja ajatuksia tämän sairauden kanssa painiskeleville. Kommentoimalla toistemme kirjoituksia saamme hyviä keskusteluja aikaiseksi. Tervetuloa lukemaan ja jakamaan! — Mira K


Kidney pavun itäminen
Kuvassa papu itää, verso nousee mullasta. Symbolina yhteisöblogin alkamiselle

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus