Voimasanoja

Voimaantuminen on voimakas sana. Se kuvastaa sitä voimaa, mitä ihmisjoukoilla on, sitä hetkeä, jolloin alistetut tai muuten vain vähäiset kokoavat voimansa ja muuttuvat joksikin uudeksi. Se on hetki, jolloin muutos tehdään omaehtoisesti, ilman ulkopuolista apua. Sellaiset muutokset ovat upeita. Muistan kansainvälisestä politiikasta pari hetkeä, jolloin voimaantuminen oli käsin kosketeltavaa. Sattumalta molemmat ovat vuodelta 1989.

Ensimmäinen tapahtui Kiinassa, Taivaallisen rauhan aukiolla. Opiskelijat pitivät valtavaa mielenosoitusta, ja armeija kutsuttiin paikalle hajottamaan se. Mukana oli jopa panssarivaunuja. Ne kuitenkin pysätti mies seisomalla tankkien edessä. Kokonainen kolonna panssareita seisahtui, kun yksi henkilö voimaantui. Tämän hetken muistavat varmasti kaikki, jotka sen näkivät. Toinen tapaus taas on Romanian diktaattorin Nicolae Ceaușescun viimeinen puhe, joka keskeytyy, kun väkijoukko buuaa hänelle. Kansa oli saanut tarpeeksi, ja uskalsi nousta uhmaamaan määrääjiään. Kuten kaikki varmasti tietävät, tälle diktaattorille kävi huonosti.

Miten tämä liittyy Kaksisuuntaisten yhteisöblogiin? Minäpä kerron. Mielestäni mielenterveyskuntoutujien on aika voimaantua ja osoittaa muulle maailmalle, miten kestäviä, urheita ja rohkeita me olemme. Terveet eivät sitä tajua. Usein jäämme mieleen silloin, kun olemme heikoimmillamme. Sitä kuvaa on vaikeaa karistaa, mutta me pystymme siihen. Meillä saattaa olla tuen tarve, mutta meidän pitäisi pystyä määrittelemään se tarve ja toimenpiteet itse.

Yksi tekijä voimaantumisessa on kieli. Aluksi oli vain mielisairaita. Se oli yleissana, jonka alle niputettiin kaikki poikkeavasti käyttäytyvät. Sana vihjasi, että ihmisellä oli joku vika, sairaus. Että mieli oli hoidon tarpeessa. Sitten alettiin eriytyä. Tuli termi maanis-depressiivinen. Nyt oltiin tietyllä tavalla sairaita. Mieli oli välillä pinnalla, välillä pohjalla. Tämäkin termi oli turhan voimakas, joten tilalle tuli bipolaarinen. Se tarkoittaa kaksinapaista. Edelleen tautia sairastavat olivat vain ääripäitä. Nykyinen termi on kaksisuuntainen, mikä merkitsee matkaa napojen välillä. Emme ole enää pelkkiä ääripäitä, vaan sairautemme on jatkuva matka. Joskus käytetään jopa termiä ”henkilö, jolla on mielenterveyden haasteita” viitatessa keneen tahansa psykiatrisesti sairaaseen.

Kehitys on mennyt oikeaan suuntaan. Nyt voimme puhua suhteellisen neutraaleilla termeillä. Se on omiaan vähentämään mielen sairauksien pahaa mainetta. Ensimmäinen askel voimaantumisessa on se, että avoimesti myönnämme, että meillä on haasteita, ja valitsemme itsellemme sopivimman termin. Kukaan muu ei saa määritellä, miten me puhumme itsestämme ja sairaudestamme.

Kukaan muu ei saa määritellä, miten me puhumme itsestämme ja sairaudestamme.

Yksi paikka voimaantua on vertaistukiryhmä. Kun vuosia sitten menin Tampereella Taimin kaksisuuntaisten vertaistukiryhmään, olin kuulemma kamalan levoton (en tajunnut sitä itse). Kahdessa vuodessa minä rauhotuin ja aloin keskittyä. Lopulta minusta tuli ryhmän vetäjä. Vertaistuen voima on siinä, että silloin huomaa, ettei ole haasteineen yksin. Toiset ovat tehneet samat virheet kuin itse, ja siinä he vain istuvat. Ehkä tämä ei olekaan niin toivotonta? Jos ryhmän dynamiikka toimii, voi istunnon jälkeen mennä vaikka seisomaan panssarivaunun eteen. Ja se on paljon se.

[Lisätty 15.4.2019 : Artikkelin kirjoittaja on Kaksisuuntaiset ry:n puheenjohtaja, Mika-Petri L.]

Mainokset

Kumppanuuden ytimessä

Kumppanuus tuntuu joskus vaikealta. Kaikki ei menekään niin kuin on suunnitellut. Ja miksi? Koska kumppani sooloilee! Miten törkeää! Suhtautuminen suhteeseen on tällaisessa tilanteessa monesti työn takana. Kaikki tämä on kuitenkin harjoiteltavissa, ja helposti.

Meidän jokaisen tulisi joskus olla kumppani itsellemme, jotta saamme harjoitusta muiden ihmisten rinnalla elämisestä. Uskon vakaasti, että se on mahdollista ja tarpeellista. Minäpä kerron miten ja miksi.

Ensiksikin on opittava antamaan itselleen anteeksi. Vasta sitten voi antaa aidosti anteeksi toisille. Olemme kaikki puutteellisia olentoja. Meillä on mielihaluja, kateutta ja mustasukkaisuutta. Ne ovat kaikki tunteita, ja tunteita pystyy hallitsemaan. Isoissa tunnekuohuissa pitää pyrkiä jarruttamaan. Tunteita ei saa tappaa, vaan ainoastaan kutistamaan ne sellaiseksi, ettei niistä ole enää haittaa. Silloin on helpompaa astua tunteiden kuilun yli ja antaa itselleen anteeksi, menettää täydellisyytensä. Tähän auttaa itsereflektio, mindfullness, mietiskely. Tunnustele itseäsi: onko sinulla taakkaa, joka juontaa juurensa jostain menneisyydestä? Se on juuri sitä, menneisyyttä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sen kanssa täytyy oppia elämään. Se kun seuraa mukana hautaan saakka.

Tällaisissa tapauksissa auttaa parhaiten, että antaa itselleen anteeksi. Anteeksianto ei aina ole helppoa, mutta se on aina mahdollista. Sitä voi vaikka harjoitella pienillä asioilla, ja vähitellen siirtyä suurempiin juttuihin. Loppujen lopuksi sana ”anteeksi” on yhtä iso, riippumatta siitä, millainen kummitus anteeksiannettava on.

Toiseksi on lopetettava turha itsensä käskyttäminen. Jokainen meistä tarvitsee silloin tällöin potkua takamuksille, että asiat lähtevät rullaamaan. Vaatii jonkin verran itsetuntoa olla välittämättä potkusta, ja antaa silti kaikkensa. Tai ei kaikkensa, vaan sopivasti. Eräällä kurssilla opin, että ihan hyvä on riittävästi. Muut eivät tiedä, millaisen riman olet asettanut. Ja kuinka arvokasta onkaan se, että ylitettyäsi riman, joka on ihan hyvällä korkeudella, voit ottaa kirjan ja mukillisen kuumaa kaakaota ja viettää laatuaikaa itsesi kanssa. Se jos mikä on psyykkeen hoitamista.

Kun oppii omalla kohdallaan ihan hyvään, sen voi reflektoida toisiin. Aivan kuin minä itse en ole täydellinen, ei sellainen ole kumppanikaan. Ihan hyvä riittää kyllä, varsinkin, jos hän on vilpittömästi yrittänyt. Kumppanikin tarvitsee joskus kirjaa ja kaakaota.

Kolmanneksi täytyy hankkia uskallusta. Uskalluksen avulla saavuttaa asioita, joihin ei muuten ylety. Omalta mukavuusalueelta kannattaa astua silloin tällöin pois. Voi vaikka ryhtyä kirjoittamaan blogia julkibipona! Pieni seikkailu avartaa ja vahvistaa mieltä. Kumppani kannattaa ottaa mukaan seikkailuun, sillä hän varmastikin kokee sen omalla tavallaan. Se on paras tapa saada hänelle hymy huulille. Silloin ollaan jo pitkällä.

  • Mixu

Arjen supersankari

Joskus yksikin askel voi olla vaikea.

Sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ilmeisesti lukion viimeisenä vuonna 1988. Ainakin numeroni laskivat ja perheenjäsenet pistivät muutoksia merkille. Itse olin asiasta autuaan tietämätön. Matkustin Oulusta (kyllä, olen avojalakanen) Jyväskylään asti opiskelemaan. Siellä opiskeluani helpottivat hypomaaniset vaiheet. Eränäkin iltana kuuntelin musiikkia, katselin tv:tä, ohjelmoin ja luin tenttiin vaivatta yhtä aikaa. Ruotsin reissulla kiipesin ruotsinlaivan savupiippuun. Viina maistui, ja niin edelleen.

Valmistuin ja siirryin työelämään. Siellä koin burnoutin, joka tosin taisi olla kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaihe. Minun masennukseni ovat olleet aina lieviä. Nukun tavallista enemmän, olen jonkin verran paranoidi ja silloin tällöin minulle tulee ahdistusta väkijoukoissa. En ole mitenkään itsetuhoinen. Minulla ei ole masennuslääkkeitä, sillä ne saattaisivat puhkaista manian, mikä olisi vielä synkempi tilanne.

Maniassa olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä. Onneksi kaikki on saatu korjattua. Minulla on ollut onnea ja hyviä ihmisiä ympärilläni. Yksin olisin jo turmion teillä. Maniassa ei nuku, ei syö, raha-asioilla ei ole väliä, olet voittamaton. Ihan kuin Batman sillä erotuksella, että Batman on rikas, kun taas maanikko päätyy hullujenhuoneelle.

Sain diagnoosin 2000 luvun puolessa välissä. Se oli helpotus. Nyt kummituksella oli nimi, ja sitä pystyi alkaa manaamaan pois. Tai siis ainakin kuriin. Poishan kaksisuuntaisuus ei nykylääketieteen keinoin lähde. Olin lääkekielteinen diagnoosiin saakka. Mielestäni lääkkeillä hoidettiin oireita, ei tautia. Oman tilanteen kohdalla tajusin, että joskus sekin on varsin hyvä asia. En uskalla kuvitella, millainen tilanteeni olisi ilman lääkearmadaa.

Taudista huolimatta elämäni on sujunut aika hyvin, vaikka taloudellinen tilanteeni onkin huono. Lapsena haaveilin kolmesta ammatista: laivakokista, tähtitieteilijästä ja kirjailijasta. Olen ollut laivakokkina viikon, lukenut tähtitiedettä Oulun yliopistossa kolme vuotta ja minulta on julkaistu novellikokoelma. Nyt olisi aika uusiin toiveisiin, mutta sellaisia ei tällä hetkellä ole. Nautin elämästä sellaisena, kuin se tulee vastaan. Oman mottoni mulaan: Olen aina tosissani, mutten koskaan vakavissani.

Esikoiskirjani Kontiainen

Otsikossa viittasin arjen supersankariin. Lienee parasta selittää, mitä sillä tarkoitan. Arjen sankarit lienee tuttu termi. Se tarkoittaa ihmistä, joka selviää arjen pyörittämisestä. Arjen supersankari puolestaan ihminen, jolla on jokapäiväisessä elämässä ylimääräinen taakka (sairaus, riippuvuus, huoltajuus tms.), ja joka silti selviää arjesta. Tällaiset henkilöt ovat arjen supersankareita. Jokainen varmasti tietää ainakin yhden sellaisen. Meitä on yllättävän monta.

Valmistuin vastikään kulttuurikokemusasiantuntijaksi. Kulttuurikokemusasiantuntija on kokemusasiantuntija, joka kertoo tarinansa käyttäen hyväksi erilaisia taidemetodeja. Omaa esitystä valmistellessani minulle varmistui käsitys, että mielen sairaudellekin voi – ja pitää – nauraa. Kunhan vain muistaa nauraa itselleen, ei muille. Nauru on vapauttavaa ja terapeuttista. SItä maailma kaipa lisää.

Mixu

Yhteisöblogi aloittaa

Kiitos kun liityit seuraamme

Tämä yhteisöblogi on tarkoitettu kaikille kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville. Mukaan kirjoittajaksi voi hakea yhteystiedoissa olevan sähköpostin kautta. Tarkoituksena on jakaa kokemuksia ja ajatuksia tämän sairauden kanssa painiskeleville. Kommentoimalla toistemme kirjoituksia saamme hyviä keskusteluja aikaiseksi. Tervetuloa lukemaan ja jakamaan! — Mira K


Kidney pavun itäminen
Kuvassa papu itää, verso nousee mullasta. Symbolina yhteisöblogin alkamiselle

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus