Rahan alistama

Olipas vähän itsesäälin katkuinen kirjoitus viimekerralla, ja tällä kerralla jatkuu. Välillä tuntuu, että minussa on ainakin kolme eri puolta: itsesäälissä ja epäluulossa märehtivä Mira, arjen sankari ja elämäänsä tyytyväinen Mira ja huikeita suunnitteleva ja kykyihinsä yliuskova Mira. Sellaista kai tämä vuoristoradalla taiteilu on. Ihme elämää tämmöinenkin. On tässä identiteetti tosiaankin välillä hakusessa. Tällä kerralla mieltäni askarruttaa kuitenkin raha tai varsinaisesti sen puute. Olen tällä hetkellä määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä lokakuun loppuun asti ja tuleva on vielä hämärän peitossa. Tähän liittyen mies kommentoi minulle, että kannattaa miettiä nyt mitä siellä lääkärissä puhuu. Jos putoat työttömyyspäivärahalle niin ollaan lirissä. Ihan kuin minä olisin puhumalla itselleni keinotellut eläkkeen? Koko sairausko on pelkkää huuhaata ja olen sepitellyt tarinoita ”päästäkseni” tähän tilanteeseen. Niin kuin tuo eläkkeellä olo olisi jotenkin tavoiteltava asia. Vai halusiko hän nyt minun vain keksivän jotain oireita etten joutuisi työttömäksi. En ymmärrä. Toivottavasti kyse oli vain väärin ymmärryksestä minun osaltani. Eiköhän se lääkäri sen päätöksen loppupeleissä tee.

money-256312__340

 

No joka tapauksessa olen tällä määräaikaisella ollut jo vuosikausia. En edes muista kuinka pitkään. Rahaa ei siis tietenkään tule niin paljon kuin palkkatyössä, mutta lisäksi ansaitsen muutaman satasen kuussa hyllytyshommista. Minusta se on kuitenkin aika hyvin. Paljon huonomminkin voisi olla. Silti koen kovasti painetta siitä, että minun pitäisi ansaita enemmän ja olla normaalisti kokopäivä töissä. Kaiken lisäksi rahat on koko ajan loppu. Elän kädestä suuhun. Minulla on tuskin koskaan omaa rahaa. Elän kuin kerjuulla koko ajan. Minun on käsi ojolla anottava rahaa, jos sitä johonkin tarvitsen. Se joka tienaa enemmän, määrää raha-asioista. Elän toisen siivellä, joten minulla ei saa olla sananvaltaa eikä omia tarpeita. Silti vaikka elän niin niukasti kuin osaan niin rahat ei vaan riitä. Mieltä painaa aina se mihin jamaan olen perheemme ajanut. Eipähän näihin asioihin pysty itse vaikuttamaan, mutta silti koen vääjäämättä syyllisyyttä.

wooden-figures-1007134__340

Vaikka tuloja kuitenkin jonkun verran on, niin lainat ja luotot painavat päälle. Osa luotoista on pitänyt ottaa hypomaniassa tehtyjen nettiostosteni takia. Kun minulla on vauhtia, niin silloin ei paljon realiteetit paina. Nämä on sitten korkeakorkoisia lainoja jotka vain kasvavat kun niitä pystyy lyhentämään minimimäärän kerrallaan. Kierre on valmis. On väärin, että mieheni joutuu niitä nyt parempituloisena makselemaan. En tiedä miten pystyn sen hänelle koskaan korvaamaan. Minulla ei olisi myöskään kattoa pään päällä ilman hänen maksukykyään. Tämä on kuitenkin tahattomasti johtanut siihen, että koen olevani taloudellisesti alistetussa asemassa. En pysty osallistumaan kaikkiin kuluihin ja olen jatkuvassa kiitollisuuden velassa siitä. Jos haluan jotain, niin joudun jättämään siitä ”anomuksen” mikä ei välttämättä mene läpi.  Minun pitää koko ajan nöyristellä, vaikka koenkin olevani ihan skarppi ihminen, joka pystyisi huolehtimaan itsestään. Olen aina ollut kahnauksissa auktoriteettien kanssa, koska en kestä sitä, että minua määräillään ja pidetään mahdollisesti huonompana kuin muita. Kritiikin vastaanottaminen on ollut heikkoa. Kaikki tämä johtuu aikaisemmista ihmissuhteistani. Minua ei kyykytetä. Siksi tämä alemman kansalaisen asemassa oleminen ottaa minulla erityisen koville. Itsemääräämisoikeus ja kyky pystyä huolehtimaan itsestä ja lapsista on tärkeää myös itsetunnolleni. Mitenkä siihen mielenterveyskuntoutujana voi päästä? Työ se on se, millä raha ansaitaan, ei sitä ilmaiseksi jaella ja niinhän sen pitää ollakin.

ecommerce-2607114__340

Kuntoutuminen mielenterveyden haasteista jatkuvan paineen alla on välillä hankalaa. Kaikkea stressiä ei elämässä voi mitenkään välttää. Toiveissa olisi, että joskus vielä löytäisin jonkun keinon jolla ansaita, että kokisin olevani osa tätä yhteiskuntaa. En väitä ettenkö olisi onnellinen ilman rahaakin. Arvostan paljon korkeammalle muita asioita kuin materialismia. Rahattomuus ei tee minusta onnetonta. Minulla on moni asia todella hyvin eikä tämä nyt maailmaa kaada. Joskus vaan sinnittely on varsin työlästä ja se suoraan sanottuna ketuttaa. Eikö täällä pärjää ilman rahaa? No ei, ruokaa on jotenkin saatava. Ei minusta oikein omavaraistalouttakaan ole pitämään. Olen aika huoleton ja hajamielinen rahan suhteen ja siksi raha asioiden hoito on yksinomaan miehelläni. Olen siitä myös kiitollinen. Hän toimii periaatteessa edunvalvojanani, minkä ilmeisesti tarvitsisinkin. Kolikolla on siis kaksi puolta. En millään halua, että minua holhotaan, mutta tosiasiassa tarvitsenkin sitä.

-Mira

kuvat: Pixabay

Perintö

Minulla on ollut viime aikoina paljon sydämen tykytyksiä, jotka tuntuu siltä, että sydän hyppää tavallaan kuin syrjähypyn. Pumputus ja muljahtelu tuntuu kurkussa asti. Voi olla, että se johtuu siitä, että olen unohdellut ottaa iltalääkkeeni Risperdalin useana iltana peräkkäin. Siihenkin on syynsä, josta kerron ehkä myöhemmin. Vaiva yleensä helpottaa kun muistan taas ottaa lääkkeeni. Vierotusoireena on myös hytinää ja kylmän hien tunnetta. Ikävä olotila varsinkin töissä ollessa. Tämä on taas osaksi saanut pohtimaan omaa elämää ja sitä mitä minusta jää jälkeen kun elämä loppuu. Yksin olen näiden pohdintojen kanssa, en pysty niitä kellekään purkamaan joten puranpa niitä nyt sitten tänne.

Mitä minusta jää jälkeen tähän maailmaan vai jääkö mitään? Onko sillä edes mitään merkitystä kenellekään? Miksi sillä on niin suuri merkitys minulle? Haluaisin niin kovasti, että minulla olisi joku merkitys tässä maailmassa. Ettei kokemani olisi ollut turhaa. Tärkeimmäksi tehtäväkseni olen kokenut äitiyden. Minulla oli jossain vaiheessa pakottava tarve saada lapsia, ihan sama kenen kanssa. Olin varmaan hypomanian pyörteissä, mutta en ole tätä päätöstä katunut päivääkään. Lasten jälkeen  tiesin ainakin mikä elämäni tarkoitus olisi. Se ei silti poistanut ajoittain esiin nousevaa mahdotonta kunnianhimoa joka tietenkin tulee tässä sairaudessa aina kausittain. Juuri kun asiat näyttäisivät olevan hyvin, tahdonkin jotain enemmän.

IMG_2440

Äitiydessä en koe onnistuneeni kovin hyvin. Olen ollut masentuneena väsynyt ja poissaoleva ja hypomaniassa keskittynyt kaikkeen muuhun kuin lapsiini. Onneksi välissä on toki ollut paljon hyviäkin jaksoja. Ei elämäni ole koko ajan ollut yhtä vuoristorataa. Silti en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti. En osaa laittaa ruokaa, olen laiska ja päiväkodissa työskennellessäni en jaksanut enää kotona leikkiä lasten kanssa. Myös hepulit oli vaikea kestää varsinkin silloin kun minulla oli aistiyliherkkyyttä. Koen, että tein monta asiaa väärin, mutta vaatimukset itseäni kohtaan olivat myös kovat, eikä niihin voinut oikein yltääkään. Nykyään taas huolestuttaa se, etten pysty tarjoamaan taloudellisesti heille kaikkea mitä he ehkä ansaitsisivat. Pystynkö myös olemaan tarpeeksi läheinen heille enkä vain käperry omiin ongelmiini. Jotenkin en jaksa uskoa sitä todeksi, että olen saanut kasvatettua heistä tasapainoisia lapsia. Pelkään, että hekin joutuvat vielä turvautumaan terapiaan jossain vaiheessa ja tarkkailen heistä mielenterveysongelmien merkkejä. En ota uskoakseni, että he olisivat selvinneet kaikesta vahingoittumatta. Pelkään että kuoltuani jätän heille vain perinnöksi liudan perinnöllisiä sairauksia enkä ole saanut välitettyä heille sitä, miten suunnattomasti heitä rakastan. Mitä muistoja heille jää minusta? Hyviä vai pahoja? Oliko heillä hyvä lapsuus? Jatkaisinko minä elämää lapsissani?

silhouette-978956__340

Ajoittain minua ajaa vimmainen kunnianhimo. Tuntuu, että koska en ole ollut täydellinen äiti, pitää minun päteä jollain toisella saralla. Haluan että minut muistetaan jostakin, että olen saanut aikaan jotain merkittävää. En saa oikein itsekään kiinni siitä mitä se olisi. Olen ollut huono ihmissuhteissani, joten olo on sellainen, ettei minua kukaan jäisi kaipaamaan tai muistelemaan. En ole lämmin ja toisista huolehtiva ihminen vaan pikemminkin itsekeskeinen ja kylmä. En jää muistoihin ainakaan hyvänä tyyppinä. En ole jättänyt jälkeä kenenkään elämään, paitsi ehkä lasteni. Siksi ehkä koen, että minun pitäisi päteä esimerkiksi töilläni. Että tekisin työkseni edes jotakin merkittävää ja tärkeää. Jotain josta lapsetkin voisivat olla ylpeitä. Ongelmana on vain se, ettei minulla ole mitään erityisiä kykyjä tai taitoja. On raskasta ettei pysty saavuttamaan haaveilemaansa. Nyt opinnotkin jäävät kesken, vaikka opettaja kyllä laittoi viestiä, ettei hän anna minun kokonaan lopettaa. Ehdottaa vain taukoa. Nyt ilmeisesti haetaan taas työkyvyttömyyseläkettä, joten uraohjukseksikaan ei minusta enää ole. Käyn nyt tavallaan mielessäni sellaista luopumisen tuskaa. Ei minusta ollutkaan mihinkään, en ollut hyvä missään, en jättänyt jälkeä tähän maailmaan. Mitä minusta sitten jää jälkeen? Unohdetaanko minut pian? Tuleeko kukaan hautajaisiin? Jäikö rakkauteni elämään lapsissani? Mikä oli minun elämäni merkitys? Olen kiitollinen elämästä ja minusta tuntuu, että on myös velvollisuuteni elää se hyvin.

Ymmärrän kyllä, että vaativuus ja ajoittainen ylenpalttinen kunnianhimo ja fantasiat jostain suuresta kuuluvat mielenterveysongelmiini. Ehkä se auttaa minua kuitenkin pyrkimään aina parempaan ja miettimään elämän tarkoitusta. Vaikken pystyisi muuttamaan maailmaa niin olisin ainakin jättänyt jotain perintönä lapsilleni. Mitä se sitten onkaan. Riittääkö rakkaus vai pitääkö sen olla jotain vielä suurempaa. Minulla on vain kova halu tulla rakastetuksi ja huomatuksi, että elämän ollessa niin lyhyt minullakin olisi ollut paikkani. Toivottavasti ehdin istuttaa lapsiini arvot joita itse arvostan. Elämän ja terveyden arvostamisen ja vaalimisen, läheisten merkityksen ja hyvän tekemisen toisille ja itselle. Toivottavasti he oppivat myös arvostamaan ja rakastamaan itseään, jotta kaikki tämä onnistuisi. Siinä yhden ihmisen elämän tarkoitus ja perintö, opettaa nämä omalla esimerkillään. Eikö siinä ole jo enemmän kuin kylliksi?

-Mira

kuvat: Mira ja Pixabay

 

Lemmikkien voima

Kun voimat on totaalisen loppu ja vaivun sohvalle lasten lähdettyä kouluun, putoan jonkin sortin koomaan, tilaan missä kaikki on usvan takana ja voimat riittävät vain hengittämiseen. Toivon että voimat jotenkin taian omaisesti palautuisivat siihen mennessä, kun lapset tulevat koulusta, jos vain makaan ja häviän pimeyteen. Aika kuluu ja havahdun aina välillä siihen, että joku tuijottaa minua. Aina kun silmäni aukeavat on koirani siinä, suoraan nenäni edessä. Ja kyllä, olen käyttänyt sen ulkona ja ruokkinut. Koira vaikuttaa olevan lähinnä huolissaan.

IMG_20171125_123510_037

Olen monesti huomannut, että koira heijastaa niitä tunteita joita koen. Jos olen hermostunut, on sekin levoton. Jos minulla on hyvä olla, niin on myös koirallakin. Se tulee liki silloin kun tarvitsen lohdutusta tai läheisyyttä ja varsinkin jos minulla on mieli matalalla. Hankin koiran varmaan hypomaniassa. Minulle tuli pakottava tarve saada koira, että saisin itseni pois sohvan pohjalta itsesäälin syövereistä. Ja kun minulla on vauhti päällä, niin se koirahan on saatava sitten heti. Siinä meni hetki jos toinenkin netin myynti ilmoitusten parissa, kunnes vastaan tuli 2-vuotias lapinkoira narttu. Koiran kuvat ei olleet kovin edustavia ja muistan ajatelleeni, että onpa ruman näköinen koira. Olin kuitenkin vuosia haaveillut suomenlapinkoirasta, koska olin kuullut, että ne ovat aika leppoisia luonteeltaan. Sitten vain heti yhteyttä ottamaan ja eikun hop matkaan kohti parin tunnin päässä olevaa määränpäätä. Kaikki tapahtui nopeassa tahdissa ja tarkoitus oli vain mennä katsomaan minkä luontoinen koira oli kyseessä.

IMG_2450

Perillä vastassa oli todella kiltti koira, joka valloitti lasten sydämet saman tien. Koira oli tosi lihavassa kunnossa, turkki oli pahasti huopaantunut ja kynnet pitkät. Omistaja oli heti valmis antamaan koiran kyytiimme ja palauttaa saisi, jos siihen aikaan astmainen lapseni saisi oireita tai tulisi jotain muita ongelmia. Niinpä sitä kohta oltiin jo kotimatkalla uuden perheenjäsenen kanssa, ennen kuin oltiin edes maksettukaan. Kotona koiralle piti tehdä totaalinen pesu operaatio ja leikellä turkista irti huopaantuneet lätkät. Takkuja oli niin paljon, että kesti aikansa löytää koiran takapuoli. Heti ensimmäisellä lenkillä ilmeni jo iso ongelma, kun koira rähisi holtittomasti muille koirille. Koira osoittautui kuitenkin muuten ihan extra rauhalliseksi ja lasten kanssa hyvin toimeentulevaksi, joten aioimme pitää sen silti, enkä ole päivääkään tätä päätöstä katunut.

Koira osoittautui jo heti alkumetreillä loisto tapaukseksi. Olimme siihen mennessä tottuneet nalkuttamaan toisillemme melko kovalla äänellä. Väittelimme jostakin ja koira tuli väliimme ja alkoi haukkumaan. Näin tapahtui useita kertoja, varsinkin jos jäkätimme jotain lapsille. Olimme sokeutuneet omalle negatiiviselle tavalle puhua ja vasta koira sai ymmärtämään, että se vaikutti hyökkäävältä. Rupesimme puhumaan toisillemme rauhallisemmin ja lempeämmin. Myös lapsilauman riehumisesta ja lasten melko kovakouraisista halauksistakaan koira ei ollut moksiskaan. Lisäksi se ei vaatinut koskaan mitään, ei riehunut eikä hajottanut mitään, osasi olla kotona yksin ei karkaillut eikä haukkunut vieraita. Mikä tärkeintä se sai minut nousemaan ahteriltani ja käymään edes pakollisilla lenkeillä. Vaikka olin masentunut niin se oli pakko tehdä. Koira kuitenkin kuunteli minun jaksamistani ja lepäsi silloin kun minäkin. Ei koskaan vaatinut mitään, mutta surullinen ilme sai minut aina nousemaan säännöllisesti. Myös oma oloni rupesi sitä myöten pikkuhiljaa helpottamaan.

IMG_20180726_231441_969

Tärkein piirre koirassamme on ollut tämä tunnetilojen aistiminen. Se nukkuu aina sen lapsen luona joka sattuu pelkäämään tai on kipeänä. Huikeaa on ollut huomata kuinka koira saa rauhoitettua raivostuneen lapsen, silloin kun äiti ei saa mennä lähellekään. Se tulee heti hätiin ja pahin raivo laantuu koiraa halaten. Se ei suostu lähtemään pois ennen kuin tilanne on rauhoittunut. Se on ollut myös minulle apuna, kun en ole kokenut saavani rakkautta mistään muualta. Se rakastaa minua ehdoitta ja samalla tavalla olinpa missä mielentilassa tahansa. Se ei leimaa minua hulluksi, ei karttele minua eikä ole pitkävihainen. Se tulee aina yhtä iloisena vastaan ja kohtelee minua kuin olisin parasta koko maailmassa. Kiitollisuus, nöyryys ja myötätunto huokuvat siitä päällepäin. Uskon siis todellakin, että lemmikeillä on myönteinen vaikutus ihmisiin. Ne opettavat myös lapsille vastuuntuntoa ja myötätuntoa sekä hellyyttä ja lohduttavat silloin kun muut eivät siihen pysty. Lemmikki antaa sinun olla sellainen kuin olet ja palvoo sinua kaikesta huolimatta. Voisin melkein väittää, että lemmikeillä on terapeuttista vaikutusta, ainakin minulle näin on ollut.

IMG_2480

Olen huomannut, että eläin kuin eläin on vaikuttanut minuun samoin elämäni aikana. Hevoset ovat jo olemukseltaan rauhoittavia ja ne aistivat hyvin tunnetilat. Muistan, että ratsastaessani jännitin yhtä säikkyä hevosta kun lähestyimme sen pelkäämää punaista postilaatikkoa. No tottakai silloin hevonen hyppäsi heti takajaloilleen kun osuimme kohdalle. Sama kohta ohitettiin uudestaan ja keskityin olemaan rauhallinen, rento ja ajattelemaan aivan muita asioita. Niinpä hevosellakaan ei ollut mitään ongelmaa ohittaa postilaatikko rauhallisesti. Henkinen tilani välittyi kehoni kautta hevoseen. Näin ainakin vahvasti uskon. Meillä on ollut myös kissoja, kaloja ja tällä hetkellä myös kani. Kani vaikuttaa minuun taas hiukan eri tavalla kuin koira. Sitä voi hellitellä sylissä ja sen temperamenttista käyttäytymistä seuratessa tulee aina hyvälle tuulelle. Pienenä käärönä se herättää eri tavalla hoivavietin kuin isompi koira. Myös piha-alueen lintuja, oravia ja jäniksiä seuratessa mieli tyhjenee ja rauhoittuu. Mikäpä on parempaa kuin kuunnella lenkillä lintujen konserttoa ja muistuttaa itselleen miten ihanaa on olla elossa tällaisten ihmeiden seassa.

Onko sinulla hyviä kokemuksia eläinten vaikutuksista henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin vai onko niistä vain ja yksinomaan haittaa? Voiko eläin olla terapeuttinen? Kerro sinulle tärkeistä eläimistä.

maanantaihin

-Mira

Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun ulkoiset puitteet ovat rauhallisemmat, niin myös molemmat tautini ovat silloin parempina. Nytkin veritautiini ei ole tarvinnut enää ottaa lääkettä, kun arvot ovat niin hyvät. Miksi en voisi siis vain luovuttaa ja hyväksyä sen, että minun on parempi näin? Omassa mielessäni se on vain häpeä, kun ei voi elättää lapsiaan kunnolla, eivätkä lapsetkaan voi olla minusta ylpeitä. Yritän kovasti olla normaali ja samanlainen niin kuin muutkin. Kun ihmiset kyselevät missä olet töissä, niin minulla menee jauhot suuhun, enkä meinaa iljetä sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Miksi sitä pitää niin kovasti ajatella, mitä muut minusta ajattelevat? Onko syynä mahdottoman huono itsetunto?

rain-455120__340

Näkyykö se päällepäin, että olen sairas ja välillä huonossa kunnossakin? Sitä olen nyt miettinyt viime aikoina. Minulla on juoksujalka vipattanut ja olen kohtalaisen usein ollut nyt ihmisten ilmoilla, myös yöelämässä. Yritän kovasti olla kuuntelematta omaa epävarmuuttani ja unohtaa sen tosiseikan, että olen nyt fyysisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yritän nauttia elämästä siitä huolimatta, ilman häpeää. Olen yrittänyt jo tässä pitkään syödä vähemmän ja terveellisemmin ja sainkin viisi kiloa pudotettua. Harmi vain, ettei se tällaisessa massassa oikein näy missään. Lopullinen niitti tuli rippijuhlien aikaan, kun söin mitä sattuu, enkä ole sen jälkeen vielä uskaltanut käydä puntarilla. Niinpä olen kyllä väkisinkin tietoinen siitä, että olen tällä hetkellä aika järkyttävä ilmestys. Viimeistään totuus paljastui juhlissa otetuista kuvista. Lasten kanssa naurettiin kuvia katsellessa ja laskettiin, että äidillä on yhteensä neljä leukaa. Ulospäin nauroin mukana, mutta sisimmässäni olin häpeissäni.

Yöelämässä käydessäni huomasin olevani hyvin näkymätön ihminen. Varsinkin miespuoliset ihmiset katsoivat korkeintaan läpi, kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Keskustelut kavereideni kanssa kävivät vilkkaina mutta minä sain katsella maisemia. Sama kuvio toistui joka kaveriporukalla. En edes ymmärrä miksi edes välitän siitä, jos minua ei huomioida. Nykyään yhdistän sen rähjäiseen ja pulleaan ulkomuotooni. Kun nainen vanhenee ja herraties vielä lihoo, hän muuttuu miesten silmissä arvottomaksi. Eikö silti voi olla edes ystävällinen. En nyt puhu yleisesti miehistä, vaan minulle sattuneista muutamasta huonosta kokemuksesta. Tietysti baarikin on ympäristönä sellainen saalistuspaikka, ettei siellä kukaan käyttäydy ihan normaalisti. Olen myös miettinyt sitä, että näkyykö sisäinen pahoinvointini kuinka paljon myös päällepäin. No ehkä ainakin se rähjäisyys, kun ei ole vuosiin huolehtinut kunnolla ulkonäöstään sekä masennukseen ja ahdistukseen ahmitut kilot. Pelkään, että se näkyy myös kasvoista ja silmistä. Tyhjään tuijottamisena ja ilmeettömyytenä. Yhteen aikaan se ainakin näkyi käsien tärinänä, kun lääkkeenä oli Aripiprazoli. Mielessä kalvaa epäilys, että olen ulkoisestikin aivan erilainen kuin muut. Mutta onko se sitten jotenkin paha asia? Omassa mielessäni kytee pelko mielenterveysongelmiin liittyvästä stigmasta. En tiedä sitten kuinka todellinen tämä epäilys on. Onko se vain minun päässäni? Ovatko ihmiset suvaitsevaisempia kuin ennen? Leimaanko vain itse kaikki mielenterveysongelmaiset omassa mielessäni? Keltään läheiseltä en ole rohjennut näitä asioita vielä kysyä. Suhtaudutaanko minuun erilailla, kun sairaudestani tiedetään ja näkyvätkö ongelmani ulkoisessa olemuksessa. Poikkeanko liikaa muista? Ilmeisesti tämä tieto on minulle tärkeää vaikkakin turhamaista.

freedom-2768515__340

No, olen saanut yöjuoksuistani enemmän kyllä vain positiivisia kokemuksia. Huolettomuutta ja arvokasta yhteistä aikaa ystävien kesken hauskaa pitäen. Naurun määrä on poistanut harteiltani useita vuosia. Olen kiitollinen, että minulla on vielä ystäviä, jotka pyytävät minua ulos, vaikka en olekaan varmaan mitään kaikkein ratkiriemukkainta seuraa ujona ja hiljaisena tyyppinä. Sain myös kuulla eräiltä ystäviltäni, että ihana hymy on palannut huulilleni useiden vuosien jälkeen ja minusta huokuu positiivista energiaa. Tämän kuuleminen yllätti kyllä totaalisesti, mutta antoi myös uskoa siihen, että nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sairaus on suurin piirtein tasapainossa ja elämässä muutenkin on kaikki tällä hetkellä hyvin. Ja edelleen meinaan nauttia elämästä, enkä anna ahdistusten, pelkojen ja tuon peevelin ylipainon olla esteenä vaikka se välillä vaatiikin hartiavoimin töitä.

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Kesän kuulumisia

Terve taas kaikille pitkästä aikaa. Huikea kahden viikon kesäloma on nyt lusittu ja olo on hyvä. Ensimmäisellä lomaviikolla järjestettiin esikoisen rippijuhlat ja on tässä kesän aikana tullut tavattua kavereitakin. Mitään kesälomareissua ei tullut tehtyä, kun oli tuota muuta rahanmenoa. Tehdään viikonlopun reissu sitten kun koulut ovat jo alkaneet. Tällä viikolla lapset lähtevät matkailuauto reissulle isovanhempien kanssa, niin saavat edes yhden irtioton ennen kuin arki koittaa. Toisaalta esikoinen ei ole kerennyt tänä kesänä kuin pyörähtää kotona. On ollut rippileiriä ja kesätöitä. Tästä viikosta tulee tylsä ja ikävä kun möllötetään lasten isän kanssa vain kahdestaan. Olen ihan tuuliajolla ilman lapsia. Ehkä minun olisi jo aika oppia päästämään irti, ovathan he jo teini ikäisiä.

Sittenpä rippijuhlista hieman tarinaa. Ensimmäiset rippijuhlat meidän taloudessamme ja siinä oli hyvät pohjat stressinpoikaselle. Lähestyvä juhla valvotti koko viikon ja pää alkoi ottaa hiukan kierroksia. Kropan sain pidettyä aika hyvin hallinnassa, mutta pakko oli edes leipoa jotain, vaikka kaikki tarjottavat oli jo hoidettukin. Ilmeisesti minut tunnetaan jo niin hyvin, että apuja sateli joka puolelta, etten lähtisi taas ylisuorittamaan. Isoimmat tarjottavat oli jo hoidettu molempien isovanhempien puolelta eikä tarjoilustakaan tarvinnut huolehtia. Sain siis hyvin hoidettua omaa ylivirittyneisyyttäni, kun ei ollut mitään stressattavaa. Sukulaiset huolehtivat myös paikalle tarpeeksi pöytiä ja tuoleja ja jopa jääkaapin. Kiitos kaikille vaivannäöstä ja anteliaisuudesta. Vaikka mitään stressin aihetta ei ollutkaan niin päivä tottakai jännitti ja sai niin ollen valvomaan. Sitten sain päähäni vielä idean, että minun pitäisi pitää jonkinlainen puhe lapselleni. Olihan kyseessä kuitenkin tärkeä virstanpylväs ja aivan liian harvoin tulee kehuttua omia lapsiaan. Kaikista minun sekoiluistani huolimatta heistä on kuitenkin kasvanut kunnon ihmisiä. Siinäpä sitä sitten oli hiukan lisä jännitysmomenttia. En näköjään osaa päästää itseäni helpolla. Kirjoittaminen kuitenkin sujui niin kuin aina ennenkin. Annoin vaan tulla mitä mieleen juolahti ilman sen tarkempaa pohtimista. En myöskään viilaillut tekstiäni vaan annoin sen olla raakileena ehkä siten myös aidoimmillaan.

DSC_1144

Kun juhlapäivä sitten koitti oli se yhtä tunteiden myllerrystä. Aamu alkoi tottakai lapsen hirveällä tukkakriisillä kun äidin papiljottikokeilu meni täydellisesti pieleen. Kuin ihmeen kaupalla hiukset asettuivat kuitenkin uomiinsa ja juhlakalu oli jokseenkin tyytyväinen tulokseen. Kirkossa kamera jumittui juuri kriittisellä hetkellä ja taisi minulta lipsahtaa sana vittu juuri kun rippikoululaiset kulkivat ohi kulkueena. Oma tyttö oli ainakin sen kuullut. Herkistyin tilaisuuden aikana monta kertaa, varsinkin kummien siunauksessa ja katsellessani lapseni laulua eturivissä. Myös sukulaisten halaukset ja onnittelut olivat hellyttävää katseltavaa. Ihmettelin vain mielessäni kun en silti tirauttanut kyyneliä vaikka sisällä myllersi ja sydämessä tuntui. Kotiin päästyämme sain rohkeutta lukea lapselleni kirjoittamani kirjeen, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet yhteen. Jossain kohtaa ääni alkoi särkyä ja itku ei ollut enää kaukana. Varsinkin kun vilkaisin välillä lastani silmiin, oli kontrollin menettäminen lähellä. Minä joka pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmispaljoutta, pystyin siihen. Keskityin vaan siihen, että olen lapseni kanssa kahdestaan. Syytän tai kiitän nykyistä lääkitystäni siitä, etten menettänyt kontrolliani koko tänä päivänä. Oli tavallaan surullista, etten vuodattanut kyyneliä vaikka tunteet sisälläni olivat voimakkaita. Ovatko lääkkeet siis tasoittaneet minua liikaakin, mene ja tiedä? Hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat. Uskon ainakin siihen, että minusta välittyi suuri rakkaus lapsiani kohtaan ilman varsinaisia kyyneliäkin.

DSC_1111

Juhlien aikana ei tarvinnut hössöttää keittiössä ja minulla olisi ollut yllin kyllin aikaa seurustella vieraiden kanssa. Siinä kuitenkin sosiaalinen kömpelyyteni astui peliin ja menin aivan lukkoon. Pyörin vaan päämäärättömästi enkä saanut kontaktia oikein kehenkään. En osannut siis emännöidä vaan keskityin vain selviämään tilanteesta panikoimatta. En tiedä johtuiko siitä vai sunnuntai päivästä, mutta vieraat alkoivat valua pois paikalta melko pikaisesti. Se jäi vähän harmittamaan. Aloin itsekin vasta rentoutumaan loppua kohden. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, että niin moni pääsi paikalle ja jo kirkossakin oli paljon väkeä. Se oli erittäin tärkeää lapselleni. Hän rakastaa sukuaan yli kaiken ja nauttii olla heidän seurassaan. Päivä oli siis kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut. Lapsi oli onnellinen ja minunkin mielenterveys pysyi balanssissa kaikkien avun ansiosta. Päivästä jäi paljon elinikäisiä muistoja ja sain nähdä miten paljon rakkautta lapseni sai osakseen. Tukiverkosto hänen ympärillään on vahva. Itse sain omasta voinnistani huomata, että olen edelleen herkkä reagoimaan stressiin ja minun on kiinnitettävä huomiota arjesta poikkeavien tilanteiden hallintaan. Kun huomaan kierrosten nousevan osaan vähentää stressiä tuottavia asioita ja tilanne tasoittuu ilman lääkemuutoksiakin. Tilanne on siis tällä hetkellä hyvä ja toivottavasti pysyykin sellaisena. Ehkä tämä on nyt sitten lähinnä sitä tasapainoa johon pääsen.

DSC_1045

Tämän iloa tuovan kuvan myötä vielä muutama kysymys. Mikä tuo iloa sinun elämääsi?Miten perhe ja tukiverkosto kannattelevat jos niitä on? Miten te pärjäätte tämän sairauden kanssa stressaavissa tilanteissa? Onko stressinsietokyky heikentynyt? Kommentointi on enemmän kuin tervetullutta, myös muista aiheista mitä mieleen juolahtaa. Lisää juttua taas minulta ensi maanantaina.

-Mira

 

 

Lomalla viimeinkin…

Kaksisuuntaiset ry:n yhteisöblogi lomailee heinäkuun ajan ja minäkin jatkan kirjoittelua taas elokuun ensimmäisestä maanantaista alkaen. Kiitos että olette käyneet uskollisesti lukemassa blogiamme, helpottaa tietää ettei ole yksin näiden asioiden kanssa. Kiitos myös kommentoinnista. On aina mukavaa jos kirjoitus saa aikaan keskustelua. Olisimme kiitollisia myös siitä, jos kävisitte antamassa palautetta meille, jotta osaisimme kehittää toimintaamme.

Nyt on viime aikoina ollut väsynyt ja nuutunut olo. Tuntuu että on antanut kaikkensa ja olo on kuin kuivaksi väännetyllä tiskirätillä. Olen ruvennut vakavasti harkitsemaan että lopettaisin kesken opiskeluni, jonka opinnäytetyönä tämäkin blogi sai alkusysäyksensä. Olen pohdiskellut sitä, että miksi pidän itseäni jatkuvassa stressi tilassa, vaikka olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja minulla pitäisi olla aikaa antaa itseni toipua. Miksi pinnistelen opiskella ylempää sosionomin  amk tutkintoa, jos minusta ei enää koskaan ole esimies tehtäviin. Taustalla on vain kova halu päästä joskus vielä tienaamaan ja mahdollistaa näin lapsilleni parempi tulevaisuus. En vielä halua myöntää itselleni ettei minusta ehkä ole tähän. Olenko loppuiäkseni ”tuomittu” olemaan eläkkeellä, kun en muuhunkaan enää pysty. Ennen kestin hyvin stressiä ja nyt en tunnu kestävän sitä ollenkaan. Päätöstäni vaikeuttaa vielä se häpeän tunne mikä luovuttamisesta koituu. Jos olen oikein rehellinen itselleni niin antaisin itseni vain olla. Kun stressi tulee menen lukkoon enkä jokatapauksessa saa aikaiseksi yhtään mitään. Mikä pointti tässä siis on oikein pyristellä. Motivaatiokin on ihan hukassa. Minulla on vaan hirveän kova tarve näyttää maailmalle ja lapsilleni, ettei tämä sairaus ole mikään este normaalille elämälle. En tiedä. Auttakaa te. Mitä ihmettä minun kannattaisi tehdä? Miten teillä muilla sujuu työelämässä oleminen? Minkälaista tasapainoilua se vaatii vai vaatiiko?

IMG_1680 (2)

No mutta. Näitä siis pohdiskelen tässä loman aikana ja yritän olla stressaamatta liikaa. Muita lomasuunnitelmia ei ole kuin esikoisen rippijuhlan järjestäminen. Varaa ei sen jälkeen ole kovin kummoiseen kesälomareissuun. Yleensä ollaan aina reissuttu asuntoautolla noin viikon verran, mutta tänä kesänä jos kävisi päiväseltään jossain niin sekin olisi kiva. Kyllä sitä aina jonkinlaista irtiottoa kaipaa. Pitää päästä välillä neljän seinän sisältä tuulettumaan. Ei ne hommat etene noita koulukirjoja tuijotellessa. Suosittelen reissaamista ja laiskaksi heittäytymistä kaikille tänä kesänä. Armoa itselle ja henkistä hyvinvointia. Rentouttavaa kesää kaikille ja palataan asian äärelle taas elokuussa uusin voimin!

-Mira

Kannattaa kesän aikana tutustua myös yhdistyksen facebook sivuilla julkaistuihin kirjasuosituksiin

Hyväksytty omituisuuksineen

Juhannus on nyt juhlittu perinteisissä merkeissä sukulaisten kanssa mökkeillen. Aina hermostuttaa etukäteen isoon ihmisporukkaan meno ja varsinkin näin alakuloisena olen tavallistakin epäsosiaalisempi. Kaiken lisäksi olen vielä mukavuuden haluinen hienohelma, joten elämä itikoiden keskellä ja ulkohuussin varassa oleminen ei ole minulle ”luonnollinen” olotila. Jännitin kuitenkin aivan turhaan. Vaikka olin oma hiljainen ja vetäytyvä itseni, niin minua ei ahdistanut vaan tykkäsin olla ihmisten keskellä. Mieltä piristi kummasti kuunnella vaan toisten höpinöitä ja nauraakin sai makeasti. Sillä hetkellä ei ollut huolta huomisesta vaan minulla oli hyvä olla.

Sain myös ilokseni taas huomata että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Kukaan ei katso minua kieroon oman erilaisuuteni takia. Huomaan kyllä, että jarruttelen paljon enkä oikein ole näyttänyt oikeaa itseäni sukulaisille vieläkään. Mielialan vaihtelujeni takia, olen oppinut häpeämään itseäni ja kahtaa eri puoltani. Suojamuuri on yllättävän korkea. Varsinkin riehakasta itseäni olen joutunut aina jarruttelemaan, etten möläytä puhua mitä sylki suuhun tuo. Siksipä moni ei tiedäkään minussa tätä puolta olevankaan. Suurin osa pitääkin minua erittäinkin tasapainoisena ihmisenä, tai niin ainakin oletan. Kaikki ovat tottuneet siihen, etten lähde esimerkiksi isolla porukalla saunaan, vaan käyn mieluummin yksin tai lasten kanssa. Kukaan ei enää houkuttele minua siihen väkisin niin kuin alkuaikoina. Nyt minun epänormaaliuteni on toisille normaalia. Taustalla tähän käyttäytymiseen on haavoittunut itsetuntoni, jota kovasti vielä työstän vaikka olen jo päälle nelikymppinen. Uskon kuitenkin edelleen, että joskus siitä vielä toivun. Peli ei ole menetetty. Jo tunne siitä, että on hyväksytty sellaisena kuin on, on ensiaskel. Kiitos siitä sukulaisille ja ystäville. Saan toipua rauhassa ja omaan tahtiini.

gqas4514.jpg

Toinen asia, mikä minua näin juhannuksen jälkeen on mietityttänyt on pelkojeni hälveneminen. Enää pelkoni siitä, että lapsille sattuisi jotain ei ole enää niin voimakas. Uskon että lääkkeet ovat saaneet pehmennettyä nämäkin kulmat. Onneksi sain apua oikeaan aikaan kun nyt lapseni alkavatkin jo ottaa etäisyyttä äidistä ja elää omaa elämäänsä. Saattelin toisen lapsistani junalle, viikon kestävälle matkalle ja omasta mielestäni huolehdin ihan normaalisti niin kuin äidin kuuluu tehdä. Lapsen mielestä huolehdin edelleenkin liikaa. Tottakai jännitän ja ikävöin, mutta enää se ei ole niin hysteeristä kuin on pahimmillaan ollut. Äitinä oma lapsi on koko ajan mielessä, mutta huoli ei ole enää niin suurta että apuun tarvitsisi ottaa Opamoxia. Ainakin tällä hetkellä tilanne on tämä. Tulevasta en tiedä ja ehkä parempi niin. Päivä kerrallaan.

Lapset on minulle tärkeintä tässä maailmassa ja luonnollisesti aikoina, joina olen ahdistukseen taipuvainen niin eniten ahdistaa huoli lapsista. Ihme että kaiken sekoilun keskellä heistä on kasvanut noin hyviä ihmisiä. Minulla on ollut monessa suhteessa onnea matkassa. Nyt on aika antaa lapsille siivet ja oppia hyväksymään se, etteivät he tarvitsekaan minua enää niin paljon. Paras siis antaa olla lääkityksen kunnossa, että uskallan antaa heidän katsella maailmaa. He ovat aina hyväksyneet minut tällaisena kuin olen, kun eivät ole tietenkään paremmasta tienneetkään. Sukulaiset ja ystävät ovat mukautuneet siihen ajan saatossa. Ja jos tarkemmin ajatellaan niin en minä ehkä niin erilainen olekaan. Tämäkin sairaus saattaa pysyä melko hyvin piilossa ja se onkin monelle tutulle tullut yllätyksenä. Tämän taudin kanssa siis pystyy elämään suht tavallista elämää. Sairaus kulkee kuitenkin vierellä ja se pitää ottaa aina huomioon. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä että ei pystyisi samaan kuin muutkin, omat pikku omituisuudet huomioon ottaen. Se ei tee meistä loppujen lopuksi erilaisia vaan erikoisia. Spesiaaleja.

-Mira

Varjo vieressä kulkijana

Se iski ihan yhtä äkkiä. Edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja suunnitelmat laukkasivat päässä vähän liiankin vauhdikkaasti. Sitten seuraavana aamuna olo olikin raskas ja kaikki voimat olivat hävinneet. Minulla ei ollut voimaa nostaa itseäni ylös, minulla ei ollut voimaa ajatella. Olo oli kuin elävällä kuolleella enkä pariin päivään saanut muuta kuin maattua television ääressä. Tänään on jo parempi päivä. En muista, että koskaan aikaisemmin muutos olisi ollut noin nopea. Paitsi tietysti sekamuotoisessa jaksossa jolloin vaihtelu tapahtui silmänräpäyksessä monta kertaa päivässä. On tämä melkoista vuoristorataa lääkityksestä huolimattakin. Juuri kysyin tarvittavat lääkemuutokset hypomanian varalle ja nyt mennäänkin jo toiseen ääripäähän.

IMG_2599

Masentumiseen ei tarvita ulkoisia vaikuttavia tekijöitä. Ulkona on aivan mahtava aurinkoinen hellesää ja silti en jaksa muuta kuin kölliä sohvan pohjalla. Suihkussa käyminenkin on ylivoimaisen vaikeaa ja näin hellesäällä se ei todellakaan ole hyvä juttu. Miten itsestä huolehtiminen voikin olla niin vaikeaa. Tietysti kun asenne on välinpitämätön eikä mikään jaksa kiinnostaa. Lapset ilakoivat vieressä, kaikki ovat terveitä ja mikään ei ole hätänä. Silti oma mieli mustuu vaikka yrittää kaikkensa sen estääkseen. Liikunta kuulemma auttaa. Itse olen antanut itseni olla rauhassa silloin kun on voimaton olo, enkä ole asettanut paineita että pitäisi tehdä jotakin. Heikossa hapessa on vaikea saada itseään liikkeelle ja itsensä syyllistäminen siitä vain pahentaa asiaa. Sanokoon muut mitä tahansa, olen ollut armollinen itselleni. Koiran kanssa on pakko käydä lenkillä eikä se ole koskaan helpottanut oloani. Päinvastoin hiljaisuudessa pyörittelen vaan enemmän ahdistavia ajatuksia päässäni. En tiedä auttaisiko rankka liikunta sitten paremmin, saisi ajatuksensa kokonaan muualle.

IMG_2596

Masentuneena tuntuu ettei mikään auta. Minua on kuitenkin helpottanut juttelu ihmisten kanssa. Aina jutteluseuraa ei ole tarjolla ja silloin onkin helpompi vaipua synkkyyteen. Olen myös yrittänyt väkisin katsoa vaikka nauravia vauvoja Youtubesta, jotta saisin itseni nauramaan ja aiheutettua hetkittäistä mielihyvää. Myös oman lapsen lähellä olo ja haliminen antaa uskomattoman paljon voimaa. Koirakin yrittää aina lohduttaa tulemalla naaman eteen tuijottamaan ja samalla katkaisee hetkeksi itsesäälissä rypemisen. Sellaiset ihmiset jotka myös jaksavat aina kuunnella jatkuvaa valitusta omista ongelmistani ovat arvokkaita. Yritän kuitenkin säästellä ihmisiä enkä aina ilkeä sanoa esimerkiksi kuinka ahdistunut olen tai miksi käyttäydyn vaikka kylmästi ja poissaolevasti. Jotenkin sitä on siinä vaiheessa niin sisäänpäin kääntynyt ettei huomaa muuta kuin oman pahan olonsa. Valolla ja lämmöllä on minulle suuri merkitys ja vaikka vaan silmät kiinni auringossa istuminen helpottaa. Opiskelut pistin tauolle nyt kokonaan, kun ymmärsin ettei minun ole niitä pakko tässä hetkessä tehdä. Voin valmistua huoletta myöhemmin kuin muut. Mihinkä tässä on kiire? Mutta ei kai tähän mitään pika parannuskeinoa ole –vai onko? Lääkemääriäkin on taas kysyttävä lääkäriltä, että tietää mihin suuntaan niitä venkslata. Vaikka en tiedä pystyykö niin edes tekemään, kun tuntuu nämä olotilat vaihtuvan niin tiuhaan.

IMG_2597

Muutenkin on vaikea ollut hahmottaa mikä kuuluu tähän tautiin ja mikä on normaalia alakuloa. En ole koskaan saanut varsinaista opastusta koko taudista. Pari esitettä on hoitaja minulle antanut. Muuten olen hankkinut tietoa itse googlailemalla tai kirjaston kirjoista. Parhaiten sain tietoa kuitenkin vertaisryhmässä kuuntelemalla muiden tarinoita sairauden kanssa elämisestä ja oirekuvailuistaan. Itse pitäisi jaksaa olla tosi aktiivinen, jos haluaa oppia erottamaan, mikä on sairautta ja mikä normaalia. Aina ei kuitenkaan jaksa. Kaksisuuntaiset ry jakaa nyt kesän aikana Facebookissa kirjavinkkejä kaksisuuntaisuudesta ja aionkin paremmin perehtyä nyt ensimmäiseen vinkkikirjaan: Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. Tähän kirjaan olen jo tutustunut etsiessäni tietoa esimerkiksi sekamuotoisuudesta, mutta nyt kesällä sen voisi kahlata läpi kokonaan. Hyvä ja tiivis tietopaketti. Mutta nyt ensimmäiseksi hoitamaan tekemättömiä kotitöitä (voi että sekin osaa olla tuskaista) ja sen jälkeen ottamaan annos aurinko energiaa. Nauttikaa näistä keleistä vaikka mieli olisi matalallakin. Lepääminen ulkona on ihan hyvä vaihtoehto, paitsi ne peevelin itikat… No mutta, muistetaan ajatella niitä positiivisia asioita vaikka mieli yrittäisi vetää vasemmalle. Eihän se tätä oloa poista, mutta huominen voi olla jo parempi.

-Mira

Kesäkuntoon – ensi kesäksi

Ollapa terve suhtautuminen ruokaan. Söisi sitä vain elääkseen ja silloin kun on nälkä. Siitä voisi jopa nauttiakin ilman huonoa omaa tuntoa. Voisinko edes tämän asian kanssa toimia normaalisti? No, enpä tietenkään. Ruokaan minulla on ollut viha rakkaus suhde jo niin pitkään kuin muistan. Äiti kertoi aina legendaarisia tarinoita siitä minkälaisia määriä olin syönyt jo taaperona. Yhden broilerin lihat oli menneet kerta istumalla sirkusnäytöstä katsellessa. Kouluikäisenä olin sitten kiskonut kahden kilon mandariinipussin Aku Ankkaa lukiessa. Muistan kuinka isompana koulusta tullessa saatoin tehdä pellillisen lämpimiä voileipiä ja kiskoa sitten ne yksin napaani. Nälän tunne lähtee vasta sitten kun on ahtanut itsensä ähkyyn asti ja mahaan koskee. Niin olin tottunut syömään.

Olin nuoruudessa kuitenkin ihan normaalipainoinen ja näin jälkeenpäin ajatellen ihan hoikkakin. Silti en oikein pitänyt kehostani, koska minua verrattiin laihempaan siskooni. Aina varsinkin maha tuntui pömpöttävän liikaa. Ehkä minulla oli jo silloin vääristynyt kuva kehostani. Ahmiminen vaihtui kuitenkin syömättömyyteen aikuisena, kun ensimmäisen poikaystävän kanssa tuli ero ja hän ilmaisi asian näin, että meressä on paljon muitakin kaloja, joita hänen pitäisi vielä katsella. Minulle tuli sellainen olo, että hän piti minua liian rumana. Tosiasiassa eron syy oli varmasti hypomania sekoiluni tai mene ja tiedä, kunnon perustelua en asialle milloinkaan saanut. Ero otti todella koville. Kyseessä oli kuitenkin ihminen, jota olin rakastanut. Minulla meni tunteet äärilaidasta toiseen ja vauhtia riitti. Olin epätoivoinen ja vaihdoin poikakaveria lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossakin vaiheessa vatsamakkaroitani ja siinä vaiheessa olin saanut jo tarpeekseni.

eat-2834549__340

 

Sitten alkoi järjetön syömisen tarkkailu ja raskas liikunta. Sain syödä vain tiettyinä kellon aikoina, tietyn määrän ja tietynlaista ruokaa. Muistan itkeneeni vessan lattialla kun joka lihakseen koski, jonkun kaalikeitto kuurin jälkeen. Tuntui siltä kuin keho olisi syönyt omia lihaksiaan saadakseen jostain polttoainetta. Tämmöistä sekoilua jatkui pitkään, kunnes viimein painoin enää 35 kiloa. Menin lääkäriin kun minua heikotti koko ajan, siitä olen varmaan jo kertonutkin. Ahmiminen alkoi sitten seuraavaksi kun poikaystävä haukkui minua rumaksi luurangoksi. Menin siis koko ajan sen mukaan mitä mieltä miehet olivat minusta. Minulla ei ollut lainkaan itsekunnioitusta. Pelkäsin koko ajan, että minut hylätään taas ruman ulkomuotoni takia. Ahmimisen kautta siirryttiinkin sitten lohtusyömiseen ja helpotin pahaa oloani syömällä jotain hyvää. Poikaystävän toistuvat huomautukset syömisestäni pahensivat vaan asiaa.

pizza-1317699__340

Tällainen tunnesyöminen on sitten jatkunut näihin päiviin saakka. Lisänä lihottavat lääkkeet ja ahdistukseen syöminen. Olen kerännyt itselleni huimat 25kg ylimääräistä. En ole uskaltanut missään vaiheessa ruveta tarkkailemaan ruokavaliotani, kun olen pelännyt että se lipsuu heti liiallisuuksiin. Asennekin on ollut hällä väliä. En ole kokenut että ulkoisilla asioilla olisi mitään väliä. Henkisen puolen kuntoon saaminen on ollut tärkeämpää ja elämästä nauttiminen. Nyt kuitenkin sukujuhlissa sain kuulla kuittailua ulkomuodostani ja se oli taas se kuuluisa viimeinen pisara. Nyt olen tarkkaillut taas syömistäni jo joitakin päiviä ja olen ilokseni saanut huomata että kestänkin hyvin pientä näläntunnetta, siitä ei seuraakaan mitään pahaa, vaan se on normaalia.

shish-kebab-417994__340

Olen sallinut itselleni myös joitakin herkutteluhetkiä, enkä ole niin tiukkapipoinen. Olen armollisempi kuin ennen. Haluan olla myös lasteni edessä terveellisellä tavalla syövä, ettei heille tulisi kieroa suhtautumista ruokaan tai laihdutus ajatuksia. Turhaan siis pelkäsin, että minulta lähtisi heti mopo käsistä. Menneisyys ei määrittele sitä mitä olemme tällä hetkellä. En voi leimata itseäni tietynlaiseksi sen perusteella miten olen ennen reagoinut. Ihminen kasvaa ja kehittyy. Täksi kesäksi en kyllä kerkeä saamaan itseäni terveeseen kuntoon, mutta toivon että jossain vaiheessa uskaltaisin taas mennä lasten kanssa uimaan ja naisten saunaan. Koskaan en ole heille näyttänyt häpeääni kyseisissä tilanteissa, vaan pitänyt kulissin yllä. Haukun itseäni vain pääni sisällä, en lasten kuullen.

Kun olisin tyytyväinen itseeni niin välttäisin myös pahimmat itsesyyttelyt ja ehkä joka kesäiset masennukset. Valon määrä ja vähenevät vaatteet ovat saanet minut jo pitkään vaivautuneeksi ja jopa inhoamaan itseäni. Se on estänyt jo liian pitkään elämästä nauttimisen ja siihen heittäytymisen. Siitä on sitten syntynyt häpeän ja itsesyyttelyn kierre, joka on taas johtanut ahmimiseen. Tiedän että minun pitäisi ensin oppia hyväksymään itseni tällaisena kuin olen ja selvittää pään sisäiset ongelmani, mutta minä menen nyt tällä kertaa perse edellä puuhun. Meni syteen tai saveen. Helpompi tarttua johonkin konkreettiseen kuin käsitellä vanhoja haavoja.

Onko muilla ollut myös syömishäiriötä vai onko tämä vain erillinen sivujuonne diagnoosieni kirjossa? Kommentoi rohkeasti. Olisi mukava keskustella tästäkin aiheesta. Mikä sinua on auttanut tällaisessa tilanteessa? Missä menee terveen ja sairaan raja tässä suhteessa?

-Mira

kuvat: Pixabay

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus