Merkitysten äärellä

Olen lapsesta saakka kokenut olevani enemmän henkeä kuin ruumista. Sairaus teki minusta puoliväkisin vielä enemmän hengellisen. Ruumis miltei menetti merkityksensä, kun sisäisyys otti vallan minussa. Ruumis oli epäoleellinen, pelkkä kuori, hidastava painolasti. Se oli hengen kahle, joka ei kuitenkaan täysin kahlinnut. Sisäinen elämäni ryöpsähteli kuohuna, jota ruumiini paperinohuet seinämät hädin tuskin pitivät sisällään.

Yhä vieläkin elämäni on kahtia jakautunut. Yhtäällä kuohuu fyysinen maailma, toisaalla henkinen, mutta ei vähääkään sen selkeämpi todellisuuteni – vai epätodellisuuteni? Kumpaan lopulta kuulun? En osaa päättää. Haluan puristaa molemmat otteeseeni.

Olen rakastanut elämää ja samanaikaisesti kaivannut kuolemaa, mutta kuoleminen on osoittautunut vaikeaksi. En osaa vielä. Kukaties tarvitaan kokonainen elämä, jotta oppisi kuolemaan?

Kuva: Johanna Karelahti

Olen joskus ajatellut elämäni merkityksen kaikkialliseksi, yli järjen käyväksi. En juuri mitenkään ole kyennyt – enkä ehkä vieläkään kykene – ennakoimaan itseäni; viuhuvana pyörremyrskynä olen syöksynyt halki maailmojen, ja kokenut kaiken muuttuneen jäljiltäni. Onko niin? Suuruusharhojen vallassa olen kulkenut kuin kuningatar, kuin puolijumala elämääni läpi. Mitä olisi maailma ilman minua, ilman ainutkertaisuuttani?

Olen joka hetki aivan uusi, vastasyntynyt, kirkas; aina yhtä hämmästynyt mutta aina uudella tavalla. Joka hetki suuni vääntyy närkästyneeseen syntymäitkuun: yhä täällä! Eikö täältä pääse koskaan pois? Ja joka hetki sitä seuraa lohdullinen hymy: ei – vielä…

Kuva: Johanna Karelahti

Miten elää onnistunut elämä? Voiko elämä onnistua tai olla onnistumatta?

Onko sairaus epäonnistunutta elämää? Vaikka olisikin, virheet tekevät kuvasta mielenkiintoisemman. Lukemattomista kompastumisista voikin kasvaa tanssi. Ja vieläkin kiintoisampaa: on mahdollista epäonnistua paremmin, tehdä parempia, kehittävämpiä virheitä; lähestyä asymptoottisesti oikeita vastauksia etääntymisen sijaan; lähestyä, ja kenties vielä kohdatakin. Eksyn, horjahtelen, ja saatan lähes vahingossa löytää epätäydellisyyden kudoksen läpi kangastelevaa täydellisyyttä. Saan ehkä viivähtää hetken sen äärellä – ja sitten tanssi jatkuu.

Elämä voi olla välillä aivan hirveää, mutta kaikessa hirveydessäänkin se on loputtoman kiehtovaa. Janoan kuolemaa, mutta elämänjanoni on vielä vahvempi; jalanpohjat verilläkään en kykene jättämään tätä merkillistä tanssilattiaa.

Kuva: Johanna Karelahti

Mitä yhden ihmisen elämä lopulta merkitsee?

Maailma ei ole jälkeemme sama kuin ennen, mutta toisaalta maailman ennallaanolemattomuutta on vaikea huomata; maailma on lukemattomien ennallaanolemattomuuksien jatkumo, ja näennäisestä yksilöllisyydestämme huolimatta olemme kaikki toistemme liki yhteneviä kopioita, miljoona, miljardi, yli kuusi miljardia peilikuvaa, jotka virtaavat kuohuen osaksi unohduksen pohjatonta merta. Miten säilyttää mielenrauha tämän äärellä?

Tahdoinpa tai en, en ole keskellä, vaan tanssin sivussa, ja hurjinkin huutoni kilpistyy muun olemassaolemisen kohinaan, eikä kuolemani ole kuin yksittäinen lammikkoon iskeytyvä sadepisara, keveiden aaltojen laajeneva kehäkuvio miljoonien samanlaisten pisaranjälkien kera, eikä mikään, mitä teen, ole erityisen merkitsevää, eikä mikään ole kuitenkaan merkityksetöntä. Unohtumattomuus on pelottavaa, en käytä oikeutta siihen. Pisaranjäljet tasoittuvat.

Kuva: Johanna Karelahti

Kuitenkin: kuolema, saat vielä odottaa minua, rakas kuolema. Olen vielä liian utelias kuollakseni, liian elossa vaipuakseni sinuun, rakas kuolema. Elämä, mitä sinä versot minussa? Mitä salaisuuksia avaat päivä päivältä? Mitä sellaista, mitä en vielä tiedä?

Hengitän sinua, rakas elämä. Saat näyttää minulle salaisuutesi niin pitkälle kuin jaksan kulkea, oi elämä; haluan nähdä, miten tämä jatkuu.

Johanna K

Mainokset

Onko minulla merkitystä?

Pudottaudun tyhjiöön. Elämä kulkee ympärillä, mutta minä vain seison. Olen tippunut oravanpyörästä, enkä enää tiedä missä on minun paikkani. Mitä merkitystä on olemassa olollani? En pysty edes elättämään omia lapsiani ja tarjoamaan heille yhtään taloudellisesti parempaa lapsuutta kuin itselläni oli. Minne hävisivät ystävät, onko minulla enää muita kuin työkaverit, jotka nyt jäivät pois elämästäni?

Alan nyt vasta pikkuhiljaa hyväksyä oman sairauteni, vaikka olen ollut työelämästä poissa jo vuosia. Ensin taistelin kovasti vastaan ja en ollut huomaavinaankaan oireitani. Psykoottiset piirteet vain ohitin ja oletin niiden olevan vain normaalia huolestumista, vaikka todellisuudessa pelot vaaroista olivat epärealistisia. Putoaminen työelämästä pudotti minut tyhjän päälle, kun en kokenut enää kuuluvani mihinkään ryhmään.

Paikkani yhteiskunnassa oli hävinnyt.

Koin syyllisyyttä siitä, etten voinut tuoda leipää talouteen ja osallistua tasavertaisesti laskuihin. Koin olevani yksinäinen, kun minulla ei ollut enää päivittäin juttukumppania. En kokenut olevani enää tärkeä millekään enkä kellekään, vaikka olihan minulla tietysti lapset. Olisin nyt eläkeläinen. Tulot pienenisivät huomattavasti ja pyörittelisin vain peukaloita kotonani.

Alkuun en muuhun pystynytkään kuin selviytymiseen päivästä toiseen lääke kokeilujen keskellä. Sitten saapui se kauan odotettu hypomania, joka pisti vauhtia asioihin. Hain osa-aika töihin hyllyttäjäksi ja opiskelemaan sosionomin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Siinäpä sitten riittikin tekemistä enemmän kuin jaksaminen olisi antanut periksi.

Piti monta kertaa miettiä, jätänkö kaiken kesken ja onko tästä vain haittaa toipumiselleni.

Opiskelujen alussa tuntui, että aivot eivät toimineet ollenkaan, olivat olleet jo niin kauan syvä unessa. Minun oli vaikea edes keskustella ryhmätöissä muiden kanssa. Myös töissä uuvuin heti ja muutaman tunnin pyristykset veivät minut sängyn pohjalle pitkäksi aikaa. Siitä kaikki rupesi kuitenkin pikkuhiljaa suttaantumaan ja tunsin olevani hyödyllinen, kun tein jotain yhteisen tulevaisuutemme eteen.

IMG_2373Nyt vihdoin viimein olen alkanut hyväksymään sairauteni ja alkuajan karikoiden läpi minua auttoivat päivittäiset rukoukset, joissa pyysin jääväni eloon ja näkeväni vielä omien lasteni aikuistumisen. Kaikki rupesi pikkuhiljaa tasoittumaan ja oletin, että olin saanut vastauksen rukouksiini. Se auttoi minut selviytymään pahimmista karikoista ja epätoivon hetkistä, kun tuntui ettei kukaan muu voinut minua auttaa.

 Vaikea olikin auttaa, kun en osannut sanoittaa sitä ahdistustani, joka minulla oli.

Pikkuhiljaa opin hyväksymään, että tämä oli nyt minun ”normaali”. Tämänkin taudin kanssa oli pärjättävä ja opittava elämään. Toki edelleen minulla on niitä pelon hetkiä, että kontrolli katoaa kokonaan ja joudun pahaan psykoosiin, mutta olen oppinut, ettei pelolla mitään voita. Jokainen päivä pitää ottaa vain vastaan sellaisena kuin se tulee. Tulevista on turha murehtia.

Jotta selviytyisin sairauteni kanssa päivästä toiseen, olen opetellut pitämään perusrutiinit elämässä. Nukahdan (lääkkeillä) oikeaan aikaan, herään aamulla (tässä en ole vielä päässyt tavoitteeseen viikonloppuna), syön säännöllisesti ja osa-aikainen työ rytmittää arkeani juuri sopivasti. Vähäisistä työtunneista huolimatta olen vapaa päivinä ihan poikki ja lepäilen.

Siitä huomaa, etten ole vielä ihan täysin työkunnossa.

Käyn päivittäin koiran kanssa lenkillä, jotta saisin sitä paljon kehuttua liikuntaa, jonka on todettu olevan hyödyksi esimerkiksi masennuksen hoidossa. Hoidan opintojani joka päivä, silloin kun olen virkeimmilläni ja lepään viikonloppuisin, etteivät aivoni lähtisi ylikierroksille. Pyrin välttämään stressiä niin pitkään kuin mahdollista ja lepään silloin kun keho tai pää sitä vaatii. Minun on pitänyt harjoitella uudestaan kävelemäänkin hitaammin ja välttelen ”hössöttämistä”. Mindfulnessiakin olen kokeillut, mutta keskittymiskykyni on ollut siinä äärirajoilla. Jooga on auttanut minua enemmän. Liikkeen yhdistäminen mielen tyhjentämiseen on auttanut.

Jotta elämäni olisi merkityksellisempää sairauksistani huolimatta on monen asian pitänyt muuttua. Olen tietoisesti keskittynyt siihen, että minulla on hyvä olla. Heti kun rupeaa tuntumaan pahalta tai hommia on liikaa, olen pysähtynyt ja antanut itseni irrottautua todellisuudesta levollisuuden tilaan. Olen tehnyt itselleni tärkeitä asioita, kuten kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, koska koen että saan siinä hyödynnettyä kokemuksiani, jotta mikään kärsimys ei ole ollut turhaa.

Olen pala palalta taas pystynyt ajattelemaan myös tulevaisuuden haaveita ja suunnitelmia.

Haluaisin työskennellä mielenterveyspuolella, mutta en kuitenkaan koko aikaisena, koska stressin sietokykyni on selvästi alentunut. Koen tärkeäksi sen, että minulla joskus on vielä se työ, jolla pystyn elättämään lapseni ja jonka avulla voin auttaa muita vaikeassa elämäntilanteessa olevia. Haluan jättää jonkun jäljen tähän maailmaan ja tehdä vuorostaan hyviä tekoja esimerkinomaisesti lapsilleni, kun olen tähän mennessä vain mokaillut hypomaniassani. Vielä on tavoitteena, että oppisin rakastamaan kehoani ja ruokkimaan sitä terveellisesti, ettei ahdistukseni purkautuisi siihen, että yritän itsetuhoisesti sabotoida terveyttäni. Itsensä rakastaminen ja arvostaminen tällaisena kuin on, on vielä työn alla, mutta eihän tässä ihmisenä meistä kukaan ole vielä valmis. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana.

Kommentoi mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Mikä tekee sinun elämästäsi merkityksellistä?

Voit myös mielellään käydä vastaamassa sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Edistät näin opinnäytetyöni tekemistä ja autat blogi sivustomme kehittämisessä. Kiitos! Ensi viikkoon…

-Mira

Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö

”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”

Mielen Mainigeista – yhteisöblogin banneri by Johanna K.

Yhteisöblogimme on käynnistynyt osana opinnäytetyötäni, jota teen sosionomi (yamk) opinnoissa Savonia ammattikorkeakoulussa. Opinnäytetyön nimi on ”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”.

Kaikkien 11.3.-14.4.2019 julkaistujen blogikirjoitusten kommentointeja ja yhteyden ottoja käytetään opinnäytetyöni materiaalina. Toivon siis runsasta kommentointia näihin kirjoituksiin.

Mitä ajatuksia kirjoitukset herättävät sinussa ja miten kirjoitukset ovat auttaneet sinua omassa toipumisprosessissasi?

Tarkastelen myös kirjoittajien ajatuksia ja pyydän heiltä arviota blogista, sen aiheista ja vertaistuesta. Kirjoitusten aiheena ovat tutkimuksessa esiin nousseet viisi toipumisorientaation prosessia tai asiakokonaisuutta, jotka ovat, kumppanuus (connectedness), toivo ja optimismi (hope), identiteetti (identity), elämän merkityksellisyys (meaning and purpose) ja voimaantuminen (empowerment). Näistä piirteistä käytetään lyhennettä CHIME.

Toipumisorientaatio

Toipumisorientaatio tarkoittaa sitä, että ihmisen ei tarvitse toipua kokonaan oireettomaksi vaan elämä voi olla merkityksellistä oireista huolimatta. Toipuja ohjaa itse toipumisprosessiaan ja ammattihenkilöt vain tukevat. Parantumisen sijaan korostuu kuntoutuminen, toipuminen ja yksilölliset prosessit. toipuminen tarkoittaa yksilön arvojen, asenteiden, tavoitteiden, tunteiden, roolien ja taitojen muuttumista niin että elämä voi olla toiveikasta ja tyydyttävää sairaudesta huolimatta.

Yhteys muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan sisältää subjektiivisen tunteen kuulumisesta yhteisöön, merkityksellisten ihmissuhteiden olemassaolon, tuen saannin muilta ja vertaisuuden kokemuksen. Siihen kuuluvat mm. sukulaissuhteet, muiden antama tuki ja yhteisöön kuuluminen.

Toivo ja optimismi sisältää uskon toipumisen mahdollisuuteen, positiivisen ajattelun toipumisen saavuttamisen mahdollisuuksista ja motivaation muutoksiin keskeisten verkostojen tuen avulla. Siihen kuuluvat mm. toivoa herättävät suhteet, onnistumisen halu ja unelmat sekä toiveet.

Identiteetti sisältää myönteisen minäkuvan rakentumisen ja stigman voittamisen.

Elämän merkityksellisyys tarkoittaa merkityksellisten elämän laatua lisäävien sosiaalisten roolien ja päämäärien löytämistä. Siihen liittyvät psyykkiseen sairauteen liittyvät tekijät, hengellisyys, elämän laatu ja mielekäs elämä ja elämän kulun uudelleen määrittely.

Voimaantuminen on henkilökohtaisen vastuun ja kontrollin vahvistumista elämän eri osa-alueilla. Siihen kuuluu henkilökohtainen vastuunotto, elämän hallinta ja keskittyminen vahvuuksiin.

Jatka lukemista ”Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö”

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus