Suru puristaa

Tuntuu ettei henki kulje normaalisti, puristaa, itkettää. Olo on kuin peuralla ajovaloissa. Jalkoja heikottaa, oksettaa. Voi kun voisin siirtää itseni toisaalle tästä tilanteesta. Epätoivo, pakokauhu. Ehkä kaikki olikin vain pahaa unta? Jos järkeilen uudestaan, miten olisi voinut toimia toisella tavalla, niin palautuuko kaikki normaaliksi? Saanko uuden mahdollisuuden? Saanko kaiken takaisin ennalleen? Voinko aloittaa tämän alusta, tehdä päätökset ja valinnat uudelleen?

Lotta koiramme pitikin sitten kiireesti lopettaa pyhäinpäivänä. Meni niin huonoon kuntoon. Samaan aikaan olisi lapsellani ollut kaverisynttärit. Päivästä tulikin draaman ja järkytyksen täyteinen. Jotta tämä teksti ei menisi aivan koirakeskeiseksi ja koirien ylistykseksi, niin yritän keskittyä tekstissäni yleisesti surun kohtaamiseen ja käsittelyyn. Tarkoitus on, etten karkottaisi pois niitä lukijoita, jotka eivät eläimistä perusta. Minä koen tämänkin menetyksen todella voimakkaasti, mutta korostan että ihmisen menettämisen suru mitataan aivan eri mittareilla. Siitä en osaa mitään sanoa vaan kunnioitan syvästi niitä ihmisiä, jotka ovat taistelleet ja rämpineet itsensä läpi sen helvetin. Se muuttaa ihmistä pysyvästi eikä koskaan unohdu. Älkää silti tuomitko minua siitä, että rakastin tassuterapeuttiamme niin paljon. Se pelasti minut masennukselta, mutta minä en pystynyt pelastamaan sitä kuolemalta. Olin sille elämän velkaa.

IMG_3109
viimeinen lenkki

Olin pitkään jo ajatellut, että lääkkeet ovat tasoittaneet tunteitani liikaa. Mietin pystyisinkö enää suremaan ja iloitsemaan yhtä vahvasti kuin ennen. Suru ja järkytys pyyhki ylitseni kuitenkin kuin hyökyaalto ja repi minut pyöritykseensä seisovilta jaloiltani. Sekalaiset tunteet vyöryivät ylitseni sellaisella voimalla, että olin kokonaan niiden vietävissä. Samalla yritin epätoivoisesti pitää itseni toimintakykyisenä ja koossa, jottei lapsilla olisi turvaton olo. Loppujen lopuksi en enää jaksanut tapella vastaan vaan otin kaiken vastaan sellaisena kuin se tuli. Annoin aaltojen viedä ja heitellä minua. Kävimme kuitenkin kaikki läpi samaa ja jo siinä mielessä meistä oli tukea toisillemme. Kukaan ei pidätellyt tai yrittänyt esittää roolia, vaan heittäydyimme mukaan aaltojen riepoteltavaksi. Elämä ja kuolema tässä ja nyt, piti ottaa vastaan sellaisenaan. Todellisuutta ei päässyt pakoon.

Kaiken jälkeen yritimme haalia kokoon koiran turkkia, tassun jälkiä, kuonon jälkeä, jotakin konkreettista palaa muistoksi ja hypisteltäväksi ettei mikään vaan unohtuisi. Tuoksu, tuntuma, valokuva, ihan mitä vain. Haudan kaivaminen jäiseen maahan oli varmasti täyttä helvettiä, mutta auttoi varmasti myös purkamaan vihaa, järkytystä ja surua. Maahan sai purettua kehonsa kautta psyykkistä kipua. Hautaan lasku, kukat, viimeiset silitykset ja sanat. Irti päästäminen oli lohdutonta. Sitä toivoi että turkin tuntu käsissä ei milloinkaan unohtuisi. Se miltä tuntui halia, rutistaa ja silitellä. Multia laskiessamme kuuntelimme Johanna Kurkelan ”prinsessalle” kappaletta. Kun koira katosi näkyvistä oli kaikki viimein lopullista. Siihen asti olin elätellyt toivoa, että kaiken voisi jotenkin vielä taian omaisesti perua. Odotin koko ajan, että koira rupeaisi uudelleen hengittämään. Olin vartioinut sitä haukkana, mutta mitään ihmeparantumista tai kuolleista nousua ei tapahtunut.  Kaikki oli menetetty. Mikään mitä ajattelisin tai tekisin ei toisi menetystä takaisin.

CTQB2684

Olo hautajaisten jälkeen oli tyhjiin imetty ja lannistunut. Nyt se oli lopullista. Jatkuva stressaaminen koiran voinnista oli nyt ohi. Olo oli myös tavallaan helpottunut. Ensimmäinen töistä kotiin palaaminen tämän jälkeen oli outo. Kukaan ei tullutkaan vastaa, eikä tarvinnut heti lähteä lenkillä. Normaalit rutiinit olivat muuttuneet. Huutelin koiraa sen hellittelynimillä, että missä olet. Sen jälkeen menikin jalat alta ja alkoi lohduton itku. Se piti vaan purkaa ulos. Huutaa ilmoille se lohduton ikävä. Sitten olo taas helpotti ja arki jatkui nyt uudella tavalla. Kiinnitin huomiota enemmän nyt pupuumme, etten jäisi vain sohvalle makaamaan. Tunnit ennen lasten tuloa olisivat olleet muuten liian pitkiä. Talossa oli jotenkin aavemaisen hiljaista jaa pysähtynyttä. Niin kuin kaikki elämä olisi hävinnyt, vaikka koira olikin aina kuin varjo perässäni eikä pitänyt milloinkaan meteliä itsestään. Silti minusta tuntui puuttuvan palanen ja nyt sen reiän kanssa vain piti opetella elämään.

Surun etenemisessä on todettu olevan neljä eri vaihetta. Sokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja sopeutumisvaihe. Sokkivaiheessa kaikki tuntuu vielä epätodelliselta. Kaikki palaset ovat päässä vielä hajallaan. Joskus menetykseen voi reagoida myös yllättävälläkin tavalla. Tapahtuman jälkeen minä ainakin yritin kieltää koko asian ja vältellä sen käsittelyä. Oikeastaan se oli myös keino suojella omaa psyykettäni. Sillä hetkellä en kestänyt enempää. Ehkä nopean tapahtuman järkytys hiukan siirsi suruprosessin läpi käymistä. Osa järjestelee elämäänsä uudella tavalla ja osa hakee menetetyn tilalle korvaajaa. Minä rupesin jo viikon jälkeen ajattelemaan uutta koiraa, jotta voisin ajatella jotain positiivista, koska menneessä oli niin raskasta velloa. Niinpä nyt pelkään, että en käsittele tätä kunnolla vaan joskus tämä välttely kalahtaa omaan nilkkaan.

IMG_3067
kuoleman jälkeisenä aamuna luulin kuulevani, kun säkkituoli kahahti, niinkuin koira olisi siitä noussut

Reaktiovaiheessa alkaa ymmärtää, että tapahtuma on totta. Itse velloin tapahtumaa yhä uudelleen ja uudelleen. Miksi näin kävi? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Olisiko koiran voinut vielä pelastaa? Teinkö jotain väärin? Johtuiko tämä minusta? Teinkö sittenkään oikean päätöksen? Miksi en tehnyt sitä tai tuota? Alkusokin jälkeen yritin pitää itseni kiireisenä kotitöillä ja keskittyä vaikka uuden pennun etsimiseen. Surutyö ei etene jos tilannetta jää jauhamaan ja uhriutuu. Kaikesta pitäisi pystyä puhumaan ja antaa itsensä surra rauhassa. Minulla on kiire karkuun. En kestä tätä olotilaa. Olen keskittynyt tunteeseen, ahdistukseen ja masennukseen ja antanut itseni kärsiä ne ilman pilleripurkin apua. Pahimmat ahdistukset ovat kuitenkin olleet niin fyysisiä, että olen ottanut Opamoxia. Sitä on kuitenkin saanut vedellä kuin karkkia, eikä se ole auttanut millään tavalla. Olen kuitenkin myös huomannut, että minähän selviän kuitenkin noista olotiloista ilman lääkkeitäkin. Miksi yrittääkään turruttaa aina itseään ja pelkää niin paljon sitä, että psyyke hajoaa? En minä ehkä olekaan niin särkyvää sorttia mitä olen luullut. Nämä olotilat on vaan käytävä läpi pystypäin. Vain niin voi päästä eteenpäin, vaikka nyt ei siltä tunnukaan.

Käsittelyvaiheessa alkaa pohtiminen siitä, mitä on menettänyt ja miksi se sattuu niin paljon? Tunnetilat aaltoilevat vihasta katkeruuteen ja sen kautta jopa ilon tunteisiin. Ikävän lisäksi voi kokea myös pelkoa. Itselläni kuoleman pelko laantui tässä aallokossa. Jotenkin on lohdullista uskoa siihen, että ehkä edes se karvakaveri on häntä lieputtaen vastassa, sitten kun se aika koittaa. Tällä hetkellä oloni on kuin sekarissa. Masennuksen kautta maniaan ja jotain siltä väliltä. Alas ajossa oleva Risperdalikaan ei varmasti hirveästi auta asiaa. Tulossa on onneksi ylimääräinen lääkäriaika juuri tämän asian tiimoilta, jotta löydettäisiin minulle uusi toimiva lääke. Monta myllerrystä nyt samaan aikaan. Samalla pitäisi myös järjestää lapsille synttärijuhlia, mutta keskittymiskyky on nolla. Jää varmaan taas viimeiseen iltaan, mutta mitäpä se haittaa, kun tässä on yöt valvottu muutenkin. Toivotaan vaan, että sitten ei satu olemaan lamaannus vaihe päällä.

IMG_2983

Sopeutumisvaiheessa hyväksytään tosiasiat ja ymmärretään mistä luopuu. Sitten pitäisi löytää tasapaino ja pystyä jatkamaan elämää. Vielä minulla on menossa vain pakenemisvaihe ja tunnetilojen myllerrys. Suremiseen käytetyt voimavarat pitäisi pystyä suuntaamaan uudestaan ja tekemään tilaa uusille asioille elämässä. Ehkä siihen suuntaan ollaan menossa. Suruprosessi tulee käytyä kuin pikaprosessina kun kyseessä on eläin. Ihmisen ollessa kyseessä siihen menee varmasti vuosia ja ehkä koko loppuelämä. Välillä palataan eri vaiheisiin ja otetaan takapakkia. Itsellä tulee hirveitä syyllisyyden tunteita, kun päivä onkin mennyt ilman suremista ja välillä taas suru rysähtää rinnan päälle uudestaan tukahduttavalla voimalla, aivan kuin se ei olisi poissa ollutkaan. Surua ei voi kuitenkaan kiirehtiä ja jokaisella on oma yksilöllinen tapa sitä käsitellä. On myös olemassa surutyömenetelmiä, jos kaipaa apua kriisin läpikäymiseen. Kuitenkaan nopeuttaa sitä ei voi. Voimia jokaiselle sielulle joka surun kanssa joutuu elämään. Rakkaan ihmisen menettäminen on jotain niin järisyttävää, ettei siihen löydy sanoja eikä aina osaa lohduttaa. Taakka on pakko kantaa, kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Joku haluaa surra yksin, joku tarvitsee tukea. Kunhan on tarvittaessa saatavilla surevalle, ei kai siihen muu auta. Kaksisuuntaisuuden kanssa on vaikea tunnistaa myllerryksessä mikä on normaalia tunneskaalaa ja milloin taas tarvitaan ulkopuolista apua. Itsetuntemus ja läheisten tekemät havainnot kai siihen on apuna. Usko kuitenkin siihen, että sinä kestät sen. On pakko jatkaa elämää, parhaalla pystymällään tavalla. Pyristellä ei kuitenkaan tarvitse. Saa olla myös heikko ja saamaton. Kai se on elettävä hetkessä.

-Mira

lähde: potilaanlaakarilehti.fi

Merkitysten äärellä

Olen lapsesta saakka kokenut olevani enemmän henkeä kuin ruumista. Sairaus teki minusta puoliväkisin vielä enemmän hengellisen. Ruumis miltei menetti merkityksensä, kun sisäisyys otti vallan minussa. Ruumis oli epäoleellinen, pelkkä kuori, hidastava painolasti. Se oli hengen kahle, joka ei kuitenkaan täysin kahlinnut. Sisäinen elämäni ryöpsähteli kuohuna, jota ruumiini paperinohuet seinämät hädin tuskin pitivät sisällään.

Yhä vieläkin elämäni on kahtia jakautunut. Yhtäällä kuohuu fyysinen maailma, toisaalla henkinen, mutta ei vähääkään sen selkeämpi todellisuuteni – vai epätodellisuuteni? Kumpaan lopulta kuulun? En osaa päättää. Haluan puristaa molemmat otteeseeni.

Olen rakastanut elämää ja samanaikaisesti kaivannut kuolemaa, mutta kuoleminen on osoittautunut vaikeaksi. En osaa vielä. Kukaties tarvitaan kokonainen elämä, jotta oppisi kuolemaan?

Kuva: Johanna Karelahti

Olen joskus ajatellut elämäni merkityksen kaikkialliseksi, yli järjen käyväksi. En juuri mitenkään ole kyennyt – enkä ehkä vieläkään kykene – ennakoimaan itseäni; viuhuvana pyörremyrskynä olen syöksynyt halki maailmojen, ja kokenut kaiken muuttuneen jäljiltäni. Onko niin? Suuruusharhojen vallassa olen kulkenut kuin kuningatar, kuin puolijumala elämääni läpi. Mitä olisi maailma ilman minua, ilman ainutkertaisuuttani?

Olen joka hetki aivan uusi, vastasyntynyt, kirkas; aina yhtä hämmästynyt mutta aina uudella tavalla. Joka hetki suuni vääntyy närkästyneeseen syntymäitkuun: yhä täällä! Eikö täältä pääse koskaan pois? Ja joka hetki sitä seuraa lohdullinen hymy: ei – vielä…

Kuva: Johanna Karelahti

Miten elää onnistunut elämä? Voiko elämä onnistua tai olla onnistumatta?

Onko sairaus epäonnistunutta elämää? Vaikka olisikin, virheet tekevät kuvasta mielenkiintoisemman. Lukemattomista kompastumisista voikin kasvaa tanssi. Ja vieläkin kiintoisampaa: on mahdollista epäonnistua paremmin, tehdä parempia, kehittävämpiä virheitä; lähestyä asymptoottisesti oikeita vastauksia etääntymisen sijaan; lähestyä, ja kenties vielä kohdatakin. Eksyn, horjahtelen, ja saatan lähes vahingossa löytää epätäydellisyyden kudoksen läpi kangastelevaa täydellisyyttä. Saan ehkä viivähtää hetken sen äärellä – ja sitten tanssi jatkuu.

Elämä voi olla välillä aivan hirveää, mutta kaikessa hirveydessäänkin se on loputtoman kiehtovaa. Janoan kuolemaa, mutta elämänjanoni on vielä vahvempi; jalanpohjat verilläkään en kykene jättämään tätä merkillistä tanssilattiaa.

Kuva: Johanna Karelahti

Mitä yhden ihmisen elämä lopulta merkitsee?

Maailma ei ole jälkeemme sama kuin ennen, mutta toisaalta maailman ennallaanolemattomuutta on vaikea huomata; maailma on lukemattomien ennallaanolemattomuuksien jatkumo, ja näennäisestä yksilöllisyydestämme huolimatta olemme kaikki toistemme liki yhteneviä kopioita, miljoona, miljardi, yli kuusi miljardia peilikuvaa, jotka virtaavat kuohuen osaksi unohduksen pohjatonta merta. Miten säilyttää mielenrauha tämän äärellä?

Tahdoinpa tai en, en ole keskellä, vaan tanssin sivussa, ja hurjinkin huutoni kilpistyy muun olemassaolemisen kohinaan, eikä kuolemani ole kuin yksittäinen lammikkoon iskeytyvä sadepisara, keveiden aaltojen laajeneva kehäkuvio miljoonien samanlaisten pisaranjälkien kera, eikä mikään, mitä teen, ole erityisen merkitsevää, eikä mikään ole kuitenkaan merkityksetöntä. Unohtumattomuus on pelottavaa, en käytä oikeutta siihen. Pisaranjäljet tasoittuvat.

Kuva: Johanna Karelahti

Kuitenkin: kuolema, saat vielä odottaa minua, rakas kuolema. Olen vielä liian utelias kuollakseni, liian elossa vaipuakseni sinuun, rakas kuolema. Elämä, mitä sinä versot minussa? Mitä salaisuuksia avaat päivä päivältä? Mitä sellaista, mitä en vielä tiedä?

Hengitän sinua, rakas elämä. Saat näyttää minulle salaisuutesi niin pitkälle kuin jaksan kulkea, oi elämä; haluan nähdä, miten tämä jatkuu.

Johanna K

Onko minulla merkitystä?

Pudottaudun tyhjiöön. Elämä kulkee ympärillä, mutta minä vain seison. Olen tippunut oravanpyörästä, enkä enää tiedä missä on minun paikkani. Mitä merkitystä on olemassa olollani? En pysty edes elättämään omia lapsiani ja tarjoamaan heille yhtään taloudellisesti parempaa lapsuutta kuin itselläni oli. Minne hävisivät ystävät, onko minulla enää muita kuin työkaverit, jotka nyt jäivät pois elämästäni?

Alan nyt vasta pikkuhiljaa hyväksyä oman sairauteni, vaikka olen ollut työelämästä poissa jo vuosia. Ensin taistelin kovasti vastaan ja en ollut huomaavinaankaan oireitani. Psykoottiset piirteet vain ohitin ja oletin niiden olevan vain normaalia huolestumista, vaikka todellisuudessa pelot vaaroista olivat epärealistisia. Putoaminen työelämästä pudotti minut tyhjän päälle, kun en kokenut enää kuuluvani mihinkään ryhmään.

Paikkani yhteiskunnassa oli hävinnyt.

Koin syyllisyyttä siitä, etten voinut tuoda leipää talouteen ja osallistua tasavertaisesti laskuihin. Koin olevani yksinäinen, kun minulla ei ollut enää päivittäin juttukumppania. En kokenut olevani enää tärkeä millekään enkä kellekään, vaikka olihan minulla tietysti lapset. Olisin nyt eläkeläinen. Tulot pienenisivät huomattavasti ja pyörittelisin vain peukaloita kotonani.

Alkuun en muuhun pystynytkään kuin selviytymiseen päivästä toiseen lääke kokeilujen keskellä. Sitten saapui se kauan odotettu hypomania, joka pisti vauhtia asioihin. Hain osa-aika töihin hyllyttäjäksi ja opiskelemaan sosionomin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Siinäpä sitten riittikin tekemistä enemmän kuin jaksaminen olisi antanut periksi.

Piti monta kertaa miettiä, jätänkö kaiken kesken ja onko tästä vain haittaa toipumiselleni.

Opiskelujen alussa tuntui, että aivot eivät toimineet ollenkaan, olivat olleet jo niin kauan syvä unessa. Minun oli vaikea edes keskustella ryhmätöissä muiden kanssa. Myös töissä uuvuin heti ja muutaman tunnin pyristykset veivät minut sängyn pohjalle pitkäksi aikaa. Siitä kaikki rupesi kuitenkin pikkuhiljaa suttaantumaan ja tunsin olevani hyödyllinen, kun tein jotain yhteisen tulevaisuutemme eteen.

IMG_2373Nyt vihdoin viimein olen alkanut hyväksymään sairauteni ja alkuajan karikoiden läpi minua auttoivat päivittäiset rukoukset, joissa pyysin jääväni eloon ja näkeväni vielä omien lasteni aikuistumisen. Kaikki rupesi pikkuhiljaa tasoittumaan ja oletin, että olin saanut vastauksen rukouksiini. Se auttoi minut selviytymään pahimmista karikoista ja epätoivon hetkistä, kun tuntui ettei kukaan muu voinut minua auttaa.

 Vaikea olikin auttaa, kun en osannut sanoittaa sitä ahdistustani, joka minulla oli.

Pikkuhiljaa opin hyväksymään, että tämä oli nyt minun ”normaali”. Tämänkin taudin kanssa oli pärjättävä ja opittava elämään. Toki edelleen minulla on niitä pelon hetkiä, että kontrolli katoaa kokonaan ja joudun pahaan psykoosiin, mutta olen oppinut, ettei pelolla mitään voita. Jokainen päivä pitää ottaa vain vastaan sellaisena kuin se tulee. Tulevista on turha murehtia.

Jotta selviytyisin sairauteni kanssa päivästä toiseen, olen opetellut pitämään perusrutiinit elämässä. Nukahdan (lääkkeillä) oikeaan aikaan, herään aamulla (tässä en ole vielä päässyt tavoitteeseen viikonloppuna), syön säännöllisesti ja osa-aikainen työ rytmittää arkeani juuri sopivasti. Vähäisistä työtunneista huolimatta olen vapaa päivinä ihan poikki ja lepäilen.

Siitä huomaa, etten ole vielä ihan täysin työkunnossa.

Käyn päivittäin koiran kanssa lenkillä, jotta saisin sitä paljon kehuttua liikuntaa, jonka on todettu olevan hyödyksi esimerkiksi masennuksen hoidossa. Hoidan opintojani joka päivä, silloin kun olen virkeimmilläni ja lepään viikonloppuisin, etteivät aivoni lähtisi ylikierroksille. Pyrin välttämään stressiä niin pitkään kuin mahdollista ja lepään silloin kun keho tai pää sitä vaatii. Minun on pitänyt harjoitella uudestaan kävelemäänkin hitaammin ja välttelen ”hössöttämistä”. Mindfulnessiakin olen kokeillut, mutta keskittymiskykyni on ollut siinä äärirajoilla. Jooga on auttanut minua enemmän. Liikkeen yhdistäminen mielen tyhjentämiseen on auttanut.

Jotta elämäni olisi merkityksellisempää sairauksistani huolimatta on monen asian pitänyt muuttua. Olen tietoisesti keskittynyt siihen, että minulla on hyvä olla. Heti kun rupeaa tuntumaan pahalta tai hommia on liikaa, olen pysähtynyt ja antanut itseni irrottautua todellisuudesta levollisuuden tilaan. Olen tehnyt itselleni tärkeitä asioita, kuten kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, koska koen että saan siinä hyödynnettyä kokemuksiani, jotta mikään kärsimys ei ole ollut turhaa.

Olen pala palalta taas pystynyt ajattelemaan myös tulevaisuuden haaveita ja suunnitelmia.

Haluaisin työskennellä mielenterveyspuolella, mutta en kuitenkaan koko aikaisena, koska stressin sietokykyni on selvästi alentunut. Koen tärkeäksi sen, että minulla joskus on vielä se työ, jolla pystyn elättämään lapseni ja jonka avulla voin auttaa muita vaikeassa elämäntilanteessa olevia. Haluan jättää jonkun jäljen tähän maailmaan ja tehdä vuorostaan hyviä tekoja esimerkinomaisesti lapsilleni, kun olen tähän mennessä vain mokaillut hypomaniassani. Vielä on tavoitteena, että oppisin rakastamaan kehoani ja ruokkimaan sitä terveellisesti, ettei ahdistukseni purkautuisi siihen, että yritän itsetuhoisesti sabotoida terveyttäni. Itsensä rakastaminen ja arvostaminen tällaisena kuin on, on vielä työn alla, mutta eihän tässä ihmisenä meistä kukaan ole vielä valmis. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana.

Kommentoi mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Mikä tekee sinun elämästäsi merkityksellistä?

Voit myös mielellään käydä vastaamassa sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Edistät näin opinnäytetyöni tekemistä ja autat blogi sivustomme kehittämisessä. Kiitos! Ensi viikkoon…

-Mira

Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö

”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”

Mielen Mainigeista – yhteisöblogin banneri by Johanna K.

Yhteisöblogimme on käynnistynyt osana opinnäytetyötäni, jota teen sosionomi (yamk) opinnoissa Savonia ammattikorkeakoulussa. Opinnäytetyön nimi on ”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”.

Kaikkien 11.3.-14.4.2019 julkaistujen blogikirjoitusten kommentointeja ja yhteyden ottoja käytetään opinnäytetyöni materiaalina. Toivon siis runsasta kommentointia näihin kirjoituksiin.

Mitä ajatuksia kirjoitukset herättävät sinussa ja miten kirjoitukset ovat auttaneet sinua omassa toipumisprosessissasi?

Tarkastelen myös kirjoittajien ajatuksia ja pyydän heiltä arviota blogista, sen aiheista ja vertaistuesta. Kirjoitusten aiheena ovat tutkimuksessa esiin nousseet viisi toipumisorientaation prosessia tai asiakokonaisuutta, jotka ovat, kumppanuus (connectedness), toivo ja optimismi (hope), identiteetti (identity), elämän merkityksellisyys (meaning and purpose) ja voimaantuminen (empowerment). Näistä piirteistä käytetään lyhennettä CHIME.

Toipumisorientaatio

Toipumisorientaatio tarkoittaa sitä, että ihmisen ei tarvitse toipua kokonaan oireettomaksi vaan elämä voi olla merkityksellistä oireista huolimatta. Toipuja ohjaa itse toipumisprosessiaan ja ammattihenkilöt vain tukevat. Parantumisen sijaan korostuu kuntoutuminen, toipuminen ja yksilölliset prosessit. toipuminen tarkoittaa yksilön arvojen, asenteiden, tavoitteiden, tunteiden, roolien ja taitojen muuttumista niin että elämä voi olla toiveikasta ja tyydyttävää sairaudesta huolimatta.

Yhteys muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan sisältää subjektiivisen tunteen kuulumisesta yhteisöön, merkityksellisten ihmissuhteiden olemassaolon, tuen saannin muilta ja vertaisuuden kokemuksen. Siihen kuuluvat mm. sukulaissuhteet, muiden antama tuki ja yhteisöön kuuluminen.

Toivo ja optimismi sisältää uskon toipumisen mahdollisuuteen, positiivisen ajattelun toipumisen saavuttamisen mahdollisuuksista ja motivaation muutoksiin keskeisten verkostojen tuen avulla. Siihen kuuluvat mm. toivoa herättävät suhteet, onnistumisen halu ja unelmat sekä toiveet.

Identiteetti sisältää myönteisen minäkuvan rakentumisen ja stigman voittamisen.

Elämän merkityksellisyys tarkoittaa merkityksellisten elämän laatua lisäävien sosiaalisten roolien ja päämäärien löytämistä. Siihen liittyvät psyykkiseen sairauteen liittyvät tekijät, hengellisyys, elämän laatu ja mielekäs elämä ja elämän kulun uudelleen määrittely.

Voimaantuminen on henkilökohtaisen vastuun ja kontrollin vahvistumista elämän eri osa-alueilla. Siihen kuuluu henkilökohtainen vastuunotto, elämän hallinta ja keskittyminen vahvuuksiin.

Jatka lukemista ”Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö”

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus