Matkalla voimaantumiseen

Kun masennus vetää maahan ja elämä tuntuu turhalle, on voimaantuminen kaukana. Millään ympärillä ei ole merkitystä ja mikään ei kiinnosta. Itsensä tuntee arvottomaksi ja jopa muiden taakaksi. On vaikea löytää hyvää elämästä ja usein halu päästä pois on kova. Kun itseään ei arvosta ja uskoo ansaitsevansa vain pahaa, on voimaantumiseen matkaa. Toivo ei kuitenkaan ole menetetty lopullisesti.

Voimaantuminen ei tapahdu yhdessä yössä.  Ajan lisäksi se vaatii tietoista työskentelyä itsensä eteen.  Pitää itse uskoa, että on kaiken sen paremman arvoinen. Ilman tätä kaikki on teennäistä, väkinäistä ja lyhytkatseista. Oman arvon ymmärtäminen on minulle haastavaa. Joskus joudun kamppailemaan sen kanssa, että tuntisin itseni merkitykselliseksi itselleni ja muille. Tämä tunne on vahvasti sidoksissa mielialaan. Hyvinä päivinä koetan arvostaa itseäni erityisen paljon ja usein tämä kantaa huonoimpinakin päivinä.

Hallinnan tunne omassa elämässä on tärkeää ja osa voimaantumista. Tämä vaatii minulla panostamista arkeen ja rutiineihin.  Säännöllinen unirytmi on yksi tärkeimmistä asioita minulle, koska se luo pohjan koko päivälle. Mikäli valvon myöhään ja nukun vähän, voin olla varma, ettei seuraava päivä ole onnistunut. Hallinnan tunteeseen voin itse vaikuttaa paljon. Jotkut asiat ovat tietenkin minusta riippumattomia, mutta itse päätän loppujen lopuksi kuinka elämääni elän.

Ympäristö vaikuttaa vahvasti voimaantumiseen. Olen huomannut läheisten tuen välttämättömäksi. Joskus ne ovat juuri läheiset, jotka saavat silmäni avautumaan omalle arvolleni. Hoitohenkilökunta sekä muu ympäristö vaikuttaa läheisten lisäksi.  Mikäli ympäristö on ristiriidassa omien ajatusten kanssa negatiivisella tavalla, on haastavaa voimaantua. Vaikka kuinka ajattelisin olevani riittävä, asiaan vaikuttavat myös ympäristön mielipiteet.

En voi sanoa olevani täysin voimaantunut, mutta sitä kohti mennään hyvää vauhtia. Välillä kaikki meinaa unohtua, mutta onneksi minulla on ihania läheisiä, jotka muistuttavat minua kaikesta hyvästä. Olen kokenut paljon ja sisäisesti vahvistunut jokaisesta kokemuksesta. Olen hyväksynyt itseni tällaisena, eikä muiden mielipiteillä pitäisi olla merkitystä. Siinä minulla on vielä työtä edessä, että kuuntelen itseäni ensisijaisesti. Matkani on kesken, mutta olen luottavainen sen suhteen, että löydän vielä tasapainon elämääni.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Voimasanoja

Voimaantuminen on voimakas sana. Se kuvastaa sitä voimaa, mitä ihmisjoukoilla on, sitä hetkeä, jolloin alistetut tai muuten vain vähäiset kokoavat voimansa ja muuttuvat joksikin uudeksi. Se on hetki, jolloin muutos tehdään omaehtoisesti, ilman ulkopuolista apua. Sellaiset muutokset ovat upeita. Muistan kansainvälisestä politiikasta pari hetkeä, jolloin voimaantuminen oli käsin kosketeltavaa. Sattumalta molemmat ovat vuodelta 1989.

Ensimmäinen tapahtui Kiinassa, Taivaallisen rauhan aukiolla. Opiskelijat pitivät valtavaa mielenosoitusta, ja armeija kutsuttiin paikalle hajottamaan se. Mukana oli jopa panssarivaunuja. Ne kuitenkin pysätti mies seisomalla tankkien edessä. Kokonainen kolonna panssareita seisahtui, kun yksi henkilö voimaantui. Tämän hetken muistavat varmasti kaikki, jotka sen näkivät. Toinen tapaus taas on Romanian diktaattorin Nicolae Ceaușescun viimeinen puhe, joka keskeytyy, kun väkijoukko buuaa hänelle. Kansa oli saanut tarpeeksi, ja uskalsi nousta uhmaamaan määrääjiään. Kuten kaikki varmasti tietävät, tälle diktaattorille kävi huonosti.

Miten tämä liittyy Kaksisuuntaisten yhteisöblogiin? Minäpä kerron. Mielestäni mielenterveyskuntoutujien on aika voimaantua ja osoittaa muulle maailmalle, miten kestäviä, urheita ja rohkeita me olemme. Terveet eivät sitä tajua. Usein jäämme mieleen silloin, kun olemme heikoimmillamme. Sitä kuvaa on vaikeaa karistaa, mutta me pystymme siihen. Meillä saattaa olla tuen tarve, mutta meidän pitäisi pystyä määrittelemään se tarve ja toimenpiteet itse.

Yksi tekijä voimaantumisessa on kieli. Aluksi oli vain mielisairaita. Se oli yleissana, jonka alle niputettiin kaikki poikkeavasti käyttäytyvät. Sana vihjasi, että ihmisellä oli joku vika, sairaus. Että mieli oli hoidon tarpeessa. Sitten alettiin eriytyä. Tuli termi maanis-depressiivinen. Nyt oltiin tietyllä tavalla sairaita. Mieli oli välillä pinnalla, välillä pohjalla. Tämäkin termi oli turhan voimakas, joten tilalle tuli bipolaarinen. Se tarkoittaa kaksinapaista. Edelleen tautia sairastavat olivat vain ääripäitä. Nykyinen termi on kaksisuuntainen, mikä merkitsee matkaa napojen välillä. Emme ole enää pelkkiä ääripäitä, vaan sairautemme on jatkuva matka. Joskus käytetään jopa termiä ”henkilö, jolla on mielenterveyden haasteita” viitatessa keneen tahansa psykiatrisesti sairaaseen.

Kehitys on mennyt oikeaan suuntaan. Nyt voimme puhua suhteellisen neutraaleilla termeillä. Se on omiaan vähentämään mielen sairauksien pahaa mainetta. Ensimmäinen askel voimaantumisessa on se, että avoimesti myönnämme, että meillä on haasteita, ja valitsemme itsellemme sopivimman termin. Kukaan muu ei saa määritellä, miten me puhumme itsestämme ja sairaudestamme.

Kukaan muu ei saa määritellä, miten me puhumme itsestämme ja sairaudestamme.

Yksi paikka voimaantua on vertaistukiryhmä. Kun vuosia sitten menin Tampereella Taimin kaksisuuntaisten vertaistukiryhmään, olin kuulemma kamalan levoton (en tajunnut sitä itse). Kahdessa vuodessa minä rauhotuin ja aloin keskittyä. Lopulta minusta tuli ryhmän vetäjä. Vertaistuen voima on siinä, että silloin huomaa, ettei ole haasteineen yksin. Toiset ovat tehneet samat virheet kuin itse, ja siinä he vain istuvat. Ehkä tämä ei olekaan niin toivotonta? Jos ryhmän dynamiikka toimii, voi istunnon jälkeen mennä vaikka seisomaan panssarivaunun eteen. Ja se on paljon se.

[Lisätty 15.4.2019 : Artikkelin kirjoittaja on Kaksisuuntaiset ry:n puheenjohtaja, Mika-Petri L.]

Voimien löytäminen

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi voimaantuminen.

Äiti on harvoin minua lohduttanut, mutta eräs hänen sanoimisistaan on jäänyt kirkkaasti mieleen: kaikki järjestyy kyllä. En muista enää tilannetta enkä sitä kuinka vanha olin. Tästä on kuitenkin vuosia aikaa. Ja vaikka äiti ei ehkä ollut paras mahdollinen äitihahmo minulle, tuo lause on pitänyt paikkansa. Ja olen unohtanut tuon lauseen monta kertaa kurassa tarpoessani, mutta jossain vaiheessa on helpottanut. Se helpotus on voinut olla mitä vain; masennuksen loppuminen, olon tasaantuminen, jotain mukavaa on tapahtunut keskellä synkintä yötä. Kuten esimerkiksi tänään. Hirveä päivä kaiken kaikkiaan, meinasin räjähtää töissä lukuisia kertoja ja työnteosta ei tullut mitään kun piti jatkuvasti painella pukukoppiin ottamaan aikalisä, ratkesin polttamaan viikon onnistuneen tupakkalakon jälkeen, suutuin eksälleni ihan kunnolla, kissat meinasivat aiheuttaa sydänkohtauksen puoli kuuden aikaan aamulla ja ruokarahat eivät näkyneet heti aamusta ja säikähdin sitä. No, työpäivän kompuroin läpi, menin Omat avaimet- projektin toimistolle kirjoittamaan omaa kirjoitustani heidän blogiin pienestä valokuvanäyttelystäni, mikä on heidän tiloissaan. Kirjoitettuani ohjaaja kysyi että vieläkö olen kiinnostunut eräästä Aspan koulutuksesta (jota olen odottanut tammikuusta alkaen), pääsisin hänen kyydillä Joensuuhun ja takaisin. Suostuin sen kummempia empimättä. Lisäksi Omilla avaimilla on oma juttu tulossa, suostuin siihenkin. Nämä ovat juuri sellaisia asioita mitä haluan tehdä, tunnen oloni hyödylliseksi ja se on minun hyvinvoinnille tärkeää. Ja ruokarahat tulivat myös, aivan kuten hiustenleikkuurahatkin.

Olen siis Aspa asumispalvelujen asiakas, ja heidän,uuden kotikaupungin ja työn turvin olen päässyt näin hyvään kuntoon. Aspalta seuraavat minun vointia, ja olen puhunut heidän kanssaan oirejaksojen pelosta. Jos mania tulee niin he kyllä vievät minut hoitoon, se minulle luvattiin ja olen siitä erittäin kiitollinen ja helpottunut. Se poisti ison stressitekijän. Rahat on edunvalvojan selän takana ja lääkkeet annosjakelupusseissa lukkojen takana, ja avain Aspan työntekijöillä. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää huoli ruokarahojen riittämisestä ja muistaa ottaa lääkkeet ja pitää asunto ihmismäisessä kunnossa. Luonnollisesti minulla on hoitajan luona käyntejä ja lääkäriin ollaan tarpeen vaatiessa yhteydessä ja varataan aika jos siltä vaikuttaa. Edellisellä paikkakunnalla olin yksin, välillä mummi auttoi, käytti esimerkiksi kaupassa jos oli pahoja pelkotiloja enkä muuten päässyt asunnosta ulos. Eksä auttoi sen mitä työltään pystyi, siivosi muunmuassa viikonloppuisin ja minä tein siinä sivussa jotain pientä.

En osaa vielä nykyäänkään ottaa kehuja vastaan, minusta tuntuu todella oudolta kun Aspan työntekijät ovat kehuneet minua, esimerkiksi jos olen imuroinut tai muuten siistinyt asuntoa. Mutta alan pikkuhiljaa tottumaan siihen ja ne kehut tuntuvat aika kivoilta, vaikka ne tulevatkin ihan arkisten asioiden hoitamisesta. Näin pitkälle olen päässyt vähän päälle vuodessa. Elän, mutta en kuitenkaan elä täysin itsenäisesti. Ja tällä hetkellä se ei haittaa, olisihan se huippua kyetä vielä joskus hoitamaan raha-asiat täysin itsenäisesti. Minulla on taustajoukot aspalaisista, jos menen siihen tilaan etten kykene huolehtimaan itsestäni niin he astuvat remmiin.

Äiti oli todellakin oikeassa. Kaikki järjestyy kyllä. Uskokaa minua.

Ja lopuksi: mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herätti? Saitko tästä apua kuntoutumiseesi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Kommentoikaa rohkeasti!

Piia

Vajoamisesta kohti voimaantumista

Olen päässyt paljon eteenpäin elämässäni, mutta en silti tunne, että olisin toipunut täysin tai varsinkaan voimaantunut. Tämä prosessi on pitkä ja voimia vaativa ja tosiasia on, että välillä tulee takapakkeja eikä tulevaisuuden voinnistaan voi tietää. Toisaalta olen vuosien saatossa tottunut siihen, että elämäni on yhtä vuoristorataa, vaikka se ei aina päälle päin niin näyttäydykään. Kaaos on enimmäkseen pääni sisällä ja hyvä niin. En ole kuitenkaan enää uhrin asemassa vaan olen ottanut valtaa takaisin omiin käsiini.

Enää en ole tunteideni vietävissä vaan osaan jo keinoja miten taistella vastaan.

Yritän pitää yllä säännöllistä elämän rytmiä ja välttelen stressiä. Tarpeen mukaan osaan vaatia lisää lääkitystä tai lääkkeiden muuttamista. Olen oppinut rauhoittelemaan itseäni ahdistuksen ja pelkojen kohdatessa. Puhun itselleni järkeä ja vakuutan että pelot johtuvat nyt vain ahdistuksen tasostani ja otan tarvittaessa rauhoittavan. Tiedän että molempia tarvitaan, niin lääkkeitä kuin elämän ja tunteiden hallinta taitojakin. Olen ottanut nyt ehkä enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani, enkä vain ajelehdi aaltojen vietävänä.

Olen tietoisesti (tai ehkä hypomaniassani) ottanut positiivisia riskejä elämässäni. Olen aloittanut opinnot ja osa-aikaisen työn. Työeläkeyhtiö ei suostunut kustantamaan minulle uutta ammattia, joten jotain minun oli keksittävä, etten vain makaisi kotonani itsesäälissä rypien. Minun kohdallani niin olisi käynyt. Olen saanut takaisin itsenäisyyttä ja autonomiaa, kun aiemmin olin vain muiden armoilla. Toki en ole saavuttanut vielä hyvää itsetuntoa ja varmuutta, vaan pelkään edelleen, että jossain tuolla nurkan takana vielä häämöttää totaalinen romahtaminen ja osastojaksot. Minulla ei ole vielä täydellistä luottoa siihen, että olisin niskan päällä tässä asiassa. Hoitotasapaino on saavutettu vasta niin vähän aikaa sitten, että luotto elämän kantamiseen on vielä epävarmaa.

IMG_2474Yksi askel rohkeuden ja henkilökohtaisen vaikutusvallan lisääntymisessä oli se, kun koin vahvaa tarvetta ruveta auttamaan muita samoissa ongelmissa painivia. En edes itsekään saa kiinni, että mistä tämä tarve kumpusi. Ehkä halusin näyttää myös itselleni, että minusta olisi vielä hyötyä tälle yhteiskunnalle.

En olisi pelkkä uhri vaan vahva toimija.

Päätin osallistua kokemusasiantuntija koulutukseen. Minulla oli vahva tarve siihen, että sairaudestani olisi myös jotain positiivisia seurauksia, vaikka samalla avautuminen aiheutti minussa fyysisiä oireita kuten voimakasta kuvotusta. Tunteet risteilivät laidasta laitaan ja ensimmäinen virallinen kokemusasiantuntija keikka oli todella jännittävä paikka. Sen jälkeen tärisin, mutta tunsin kuitenkin helpotusta kun olin vihdoinkin uskaltanut olla avoin. Sain myös todella hyvää ja lämmintä palautetta, joka vahvisti uskoa siihen, ett olin oikealla tiellä. Suurin este tälle tielle oli, että ajattelin lapsiani ja heille koituvaa häpeää asian tiimoilta. Asiasta lapsille kerrottuani paljastui kuitenkin, ettei tämä ollut mikään ihmeellinen asia nykynuorille. Olin turhaan pelännyt.

Myös tämä opinnäytetyönäni aloittama blogi on auttanut minua itsenäisyydessäni ja siinä että olen saanut käännettyä tätä sairastamisprosessia myös vahvuudeksi. Sen aloittamiseen liittyivät omat tunnemyrskynsä, joista kerron enemmän seuraavassa kirjoituksessani. Koin että toipumisen kannalta juuri vertaisryhmät auttoivat minua. Hommatessani töitä ja opiskelupaikan, minulta katkesivat yhteydet vertaisryhmään. Osaksi sen vuoksi halusin ehdottomasti opinnäytetyöni liittyvän vertaistukeen ja muotona blogin tekeminen oli minulle sopivin keino.

Kirjoittaminen on aina saanut minua eheytymään ja olenkin aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta.

Ongelmana on vain keskittymiskykyni puute, joten blogin lyhyet jutut sopivat minulle mainiosti. Tämä projekti on auttanut minua ottamaan vastuuta omasta tulevaisuudestani ja auttanut minua uudestaan tutustumaan itseeni, omiin vahvuuksiini ja heikkouksiini. Tämä on auttanut minua näkemään rehellisesti  mihin tällä hetkellä pystyn ja mihin en, niin hyvässä kuin pahassakin. Se on auttanut hyväksymään tämän hetkisen tilanteen ja näkemään siinä myös positiivisia puolia. Itsetuntoni on vielä nollissa enkä arvosta itseäni tarpeeksi pitämällä huolta varsinkaan fyysisestä hyvinvoinnistani. Mutta henkinen hyvinvointini on ollut vahvasti kasvussa tämän projektin myötä. Olen vahvasti matkalla sisäiseen voimantunteeseen ja tasapainoon. Olen muuttunut passiivisesta aktiiviseksi ja ruvennut keskittymään enemmän vahvuuksiin kuin heikkouksiin. Teidän positiiviset kommenttinne ovat auttaneet tässä suuresti. Olen matkalla kohti voimaantumista.

-Mira

Olisi kiva, jos kommentoisit kirjoitustani. Koetko sinä olevasi voimaantunut? Mitä se sinun kohdallasi tarkoittaa? Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti?

Kuvat: pixabay

 

vko 15: Voimaantuminen

Viikon 15 kirjoitusten aiheemme on voimaantuminen. Esimerkiksi Wikipediasta löytyy seuraavanlaisia määritelmiä käsitteelle voimaantuminen:

Voimaantuminen (valtaistuminen, empowerment) tarkoitti alun perin alistetussa asemassa olevien ihmisryhmien itsetunnon, rohkeuden, yhteiskunnallisen aktiivisuuden ja vaikutusvallan lisääntymistä. Voimaantumisessa alistettu ihmisryhmä nousee ajamaan itse omaa asiaansa. Voimaantumisen prosessiin liittyy usein ulkoapäin annettujen, usein vieraiksi ja negatiivisiksi koettujen määritelmien korvaamista neutraalimmilla tai positiivisemmilla.”

”Myöhemmin termiä voimaantuminen on käytetty myös synonyymina ihmisen sisäiselle voimantunteelle, jolloin sana ei viittaa enää millään tavoin alistetussa yhteiskunnallisessa asemassa olevien ihmisryhmien tilanteeseen.  Voimaantumisessa korostuu Siitosen mukaan oma sisäinen vahvistuminen ja se, että ihminen kokee olevansa sisäisesti vahva sekä tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Voimaantumisen seurauksena hän kykenee asettamaan ja saavuttamaan päämääriä, tuntee oman elämänsä olevan hallinnassa sekä itsetuntonsa parantuneen. Lisäksi hänen toiveikkuutensa tulevaisuutta kohtaan kasvaa. Voimaantuminen voidaan määritellä yksilön valintojen ja sosiaalisen ympäristön väliseksi ihannetilaksi.”

Nämä ovat suoria lainauksia Wikipediasta. Lisäksi voimaantumiseen voivat tutkimuksen mukaan liittyä seuraavat asiat:

  • henkilökohtainen vastuu (itsensä johtaminen, positiivinen riskinotto)
  • elämän kontrolli (valinnat, itsenäisyyden ja autonomian takaisin saaminen, päätöksen tekoon osallistuminen, pääsy palveluihin ja interventioihin)
  • keskittyminen vahvuuksiin

Kirjoituksissamme keskitymme siihen onko voimaantumista vielä tapahtunut, mitkä näistä aiheista ovat olleet merkityksellisiä toipumiselle, mitä merkitystä näillä on ollut elämäämme, miten tähän on päästy ja missä vaiheessa ollaan tällä hetkellä menossa?Kirjoitukset herättävät varmasti miettimään onko omassa elämässämme tapahtunut voimaantumista ja jos on tai ei, niin miksi? Kirjoitukset anatavat teille eri näkökulmia siitä miten elämä meitä kutakin kuljettelee.

Toivomme että blogillemme tulisi lisää seuraajia ja jo seuraavat kommentoisivat rohkeasti kirjoituksiamme. Vastaamme kaikkiin kommentteihin ja toiveena olisikin, että blogistamme tulisi jossain vaiheessa vuorovaikutuksellinen niinkuin vertaisryhmästä konsanaan.

Pääasia on, että meistä voisi olla apua muille kanssakulkijoille ja rohkaisisimme esimerkillämme muitakin puhumaan näistä asioista. Toivottavasti pystymme antamaan voimaa ja uskoa tulevaan esimerkkimme avulla, unohtamatta myös kielteisten tunteiden käsittelyä yhdessä, käyttäen toisiamme tukenamme.

Kiitos kaikille jotka olette seuranneet meitä ja kaikille jotka olette kommentoineet. Teidän olemassaolonne antaa uskoa siihen ettemme ole yksin ja olemme oikealla asialla

-Mira

Lähteet Wikipedia, kuva Pixabay ja

Merkitysten äärellä

Olen lapsesta saakka kokenut olevani enemmän henkeä kuin ruumista. Sairaus teki minusta puoliväkisin vielä enemmän hengellisen. Ruumis miltei menetti merkityksensä, kun sisäisyys otti vallan minussa. Ruumis oli epäoleellinen, pelkkä kuori, hidastava painolasti. Se oli hengen kahle, joka ei kuitenkaan täysin kahlinnut. Sisäinen elämäni ryöpsähteli kuohuna, jota ruumiini paperinohuet seinämät hädin tuskin pitivät sisällään.

Yhä vieläkin elämäni on kahtia jakautunut. Yhtäällä kuohuu fyysinen maailma, toisaalla henkinen, mutta ei vähääkään sen selkeämpi todellisuuteni – vai epätodellisuuteni? Kumpaan lopulta kuulun? En osaa päättää. Haluan puristaa molemmat otteeseeni.

Olen rakastanut elämää ja samanaikaisesti kaivannut kuolemaa, mutta kuoleminen on osoittautunut vaikeaksi. En osaa vielä. Kukaties tarvitaan kokonainen elämä, jotta oppisi kuolemaan?

Kuva: Johanna Karelahti

Olen joskus ajatellut elämäni merkityksen kaikkialliseksi, yli järjen käyväksi. En juuri mitenkään ole kyennyt – enkä ehkä vieläkään kykene – ennakoimaan itseäni; viuhuvana pyörremyrskynä olen syöksynyt halki maailmojen, ja kokenut kaiken muuttuneen jäljiltäni. Onko niin? Suuruusharhojen vallassa olen kulkenut kuin kuningatar, kuin puolijumala elämääni läpi. Mitä olisi maailma ilman minua, ilman ainutkertaisuuttani?

Olen joka hetki aivan uusi, vastasyntynyt, kirkas; aina yhtä hämmästynyt mutta aina uudella tavalla. Joka hetki suuni vääntyy närkästyneeseen syntymäitkuun: yhä täällä! Eikö täältä pääse koskaan pois? Ja joka hetki sitä seuraa lohdullinen hymy: ei – vielä…

Kuva: Johanna Karelahti

Miten elää onnistunut elämä? Voiko elämä onnistua tai olla onnistumatta?

Onko sairaus epäonnistunutta elämää? Vaikka olisikin, virheet tekevät kuvasta mielenkiintoisemman. Lukemattomista kompastumisista voikin kasvaa tanssi. Ja vieläkin kiintoisampaa: on mahdollista epäonnistua paremmin, tehdä parempia, kehittävämpiä virheitä; lähestyä asymptoottisesti oikeita vastauksia etääntymisen sijaan; lähestyä, ja kenties vielä kohdatakin. Eksyn, horjahtelen, ja saatan lähes vahingossa löytää epätäydellisyyden kudoksen läpi kangastelevaa täydellisyyttä. Saan ehkä viivähtää hetken sen äärellä – ja sitten tanssi jatkuu.

Elämä voi olla välillä aivan hirveää, mutta kaikessa hirveydessäänkin se on loputtoman kiehtovaa. Janoan kuolemaa, mutta elämänjanoni on vielä vahvempi; jalanpohjat verilläkään en kykene jättämään tätä merkillistä tanssilattiaa.

Kuva: Johanna Karelahti

Mitä yhden ihmisen elämä lopulta merkitsee?

Maailma ei ole jälkeemme sama kuin ennen, mutta toisaalta maailman ennallaanolemattomuutta on vaikea huomata; maailma on lukemattomien ennallaanolemattomuuksien jatkumo, ja näennäisestä yksilöllisyydestämme huolimatta olemme kaikki toistemme liki yhteneviä kopioita, miljoona, miljardi, yli kuusi miljardia peilikuvaa, jotka virtaavat kuohuen osaksi unohduksen pohjatonta merta. Miten säilyttää mielenrauha tämän äärellä?

Tahdoinpa tai en, en ole keskellä, vaan tanssin sivussa, ja hurjinkin huutoni kilpistyy muun olemassaolemisen kohinaan, eikä kuolemani ole kuin yksittäinen lammikkoon iskeytyvä sadepisara, keveiden aaltojen laajeneva kehäkuvio miljoonien samanlaisten pisaranjälkien kera, eikä mikään, mitä teen, ole erityisen merkitsevää, eikä mikään ole kuitenkaan merkityksetöntä. Unohtumattomuus on pelottavaa, en käytä oikeutta siihen. Pisaranjäljet tasoittuvat.

Kuva: Johanna Karelahti

Kuitenkin: kuolema, saat vielä odottaa minua, rakas kuolema. Olen vielä liian utelias kuollakseni, liian elossa vaipuakseni sinuun, rakas kuolema. Elämä, mitä sinä versot minussa? Mitä salaisuuksia avaat päivä päivältä? Mitä sellaista, mitä en vielä tiedä?

Hengitän sinua, rakas elämä. Saat näyttää minulle salaisuutesi niin pitkälle kuin jaksan kulkea, oi elämä; haluan nähdä, miten tämä jatkuu.

Johanna K

Minun päätökseni

Elämän merkitys on joskus kateissa. Se on piilossa huonon itsetunnon ja arvottomuuden takana. Nämä tunteet hallitsevat elämääni aika ajoin. Meiltä odotetaan monia asioita. Elämässäni nämä asiat eivät kohtaa, joten koen huonommuuden tunnetta. Koetan kuitenkin muistaa, että elämääni eivät tee merkitykselliseksi työ, asuntolaina tai vakaa taloudellinen tilanne. Määrittelen aivan itse mikä minulle on merkityksellistä tässä elämässä.

Mitkä ovat sitten niitä asioita joiden avulla koen, että elämälläni on merkitys. En koe, että minulla olisi joku rooli tai tehtävä joka minun tulee täyttää. Uskon, että olemme kaikki täällä itseämme varten. Minä olen se jonka tulisi rakentaa tästä elämästä mieluinen ja juuri minulle sopiva. Oikeanlaiset ihmissuhteet, turvallinen koti ja haaveet sekä toiveet tuovat merkitystä elämääni.

Minulle on tärkeää, että on päämääriä ja unelmia. Ilman niitä olen hukassa. Tässä elämäntilanteessa koen välttämättömyydeksi sen, että minulla on suunta johon edetä. Koen huonommuuden tunnetta saamattomuudestani. Joidenkin mielestä olen saavuttanut paljon, omasta mielestäni en lähes mitään. Nyt olisi kuitenkin tärkeää löytää se ”oma juttu”. Uskon, että se auttaisi tuomaan merkitystä elämääni.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on muuttanut elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. Se on tuonut mukanaan suuria elämän suunnan muutoksia, joista en ole niin onnellinen. Toisaalta se on rikastuttanut ajatus- ja arvomaailmaani valtavasti. En ole se enää se sama ihminen joka olin ennen sairastumistani.

Tämä sairaus tuo omat haasteensa kun puhutaan elämän merkityksellisyydestä. Masennuskausina ei mikään tunnu miltään ja tulevaisuus tuntuu toivottomalle. Tällöin merkitystä ei ole ja elämä on raskas päämäärätön vaellus, jolla ei ole loppua. Kun masennus alkaa helpottaa, on kova työ rakentaa kaikki uudestaan. Etsiä elämälle päämäärä, oppia arki ilman masennusta ja löytää merkityksellisyys olemassaololle.

Merkitys elämälle voi löytyä yllättävistä ja pienistä asioista. Kaiken ei tarvitse olla suurta ollakseen vaikuttavaa. Pitäisi itsekin oppia huomaamaan paremmin noita huomaamattomampia asioita elämässä ja antaa niille arvoa. Pienikin askel on askel.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Mikä tuo sinun elämääsi merkitystä? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus