Päihteettömyydellä aito onni?

Viime viikolla tuli puoli vuotta päihteetöntä elämää täyteen. Voisimpa ilakoida ja mainostaa, kuinka seesteistä elämä on, tai kuinka paljon rahaa on säästynyt. Se ei ainakaan sairauden kanssa tuo automaattista onnea ja hyvää oloa, mutta on aivan varmasti askel tasapainoisempaan elämään.
Oon ajatellut, että eihän minulla koskaan mitään ongelmaa alkoholin kanssa ole ollut. Silloin juonut kuin muutkin, välillä kyllä viikolla jo vähän vesi herahtanut kielelle kun ajatellut vaikka sitä kylmää breezeriä aurinkoisena päivänä. Eihän siinä mitään kummallista?

Kaiken alku

Suhteeni päihteisiin alkoi varmaan 14 vuotiaan tienoilla, aivan liian nuorena nyt jälkeenpäin ajateltuna. Oli se sitten vergiä tai red cattiä, alas meni, ainakin kaverin auttamana. Huumeet eivät oikein kiinnostaneet, olin jopa tuomitseva. Kannabista olen kuitenkin vuosien mittaan poltellut muutamia kertoja, parit ensimmäiset kerrat päätyi oksentamiseen ja olikin vuosien tauko. Pelkkä haju aiheutti minulle päänsärkyä. Pelkäsinkin huumeita, ettei laukaisisi vaan mitään oloja.

Minulla on aika laajat piirit, kavereita siellä, täällä ja tuolla. Yhdet juhlistaa syntymäpäivää tällöin, toiset tupareita tuolloin ja eräät valmistujaisia silloin. Kohta huomaakin, kuinka viikonloput pyörivät juhlien ja automaattisesti silloin myös, tottakai, alkoholin ympärillä. Eihän nyt selvänä voi juhlia ja joiltakin tulee jopa heittoa ”hei edes mun takia” tai ”hei nyt sit ainakin”.

Kyllästyin siihen, kyllästyin ainaiseen krapulaan ja niihin synkkiin ajatuksiin ja oloihin, joita oli parhaimmillaan 2-3 kertaa viikossa, kestäen välillä useita päiviä. Täytyyhän juhannuksena nyt useampi päivä vetää ja pääsiäinenkin on monta päivää.
Tein erotyötä alkoholista joitakin vuosia, join kun mieli teki ja välillä vaikkei mieltä juomiseen ollut. Sellaista ”pakko nyt kun muutkin”, ettei olisi juhlien ilonpilaaja. Ajattelin, että jos en juo, olen ilonpilaaja, entä voinko edes mennä selvinpäin juhliin? Mistä tulee tämä ajatus päähäni? Miten myrkyllinen ajattelutapa!

”hei edes mun takia” tai ”hei nyt sit ainakin”

Parhaat reaktiot juomattomuuteen

Onneksi päädyin asumaan niin, että joko täytyi keksiä kyyti tai olla itse itselleen kuskina. Selittelin juomattomuuttani autolla ololla. ”Ainahan voit yöksi jäädä”, ”ai ootko raskaana”, ”kunnet joisi paria” ja paras ”voi harmi kun et pääse juomaan”. Pääse? Saa? Entä jos minua ei voisi vähempää kiinnostaa? Olen ollut ehkä liiankin varovainen vastauksieni kanssa, ottaen huomioon, kuinka vahvan tunne reaktion minulle sanotut asiat juomattomuudesta ovat luoneet. Enkö olekaan arvokas ja hyvä näin? Olenko jotain enemmän, jos tulen kilisevien kassieni kanssa, vähän jo vaikka ottaneena ja show päällä? Onko se joltain muulta pois, jos päätän oman itseni vuoksi olla juomatta? Kuuluuko se päätös kenellekään muulle kuin minulle?

Onhan kiva, että ihmisiä kiinnostaa syyt ja seuraukset, mutta se on mun päässäni vähän kuin kysyisi jalkapalloilijalta miksi potkit palloa? Eikö se ole itsestäänselvyys, että haluaa pitää itsestään parempaa huolta ja alkoholi ei teekkään sitä maagista oloa enää, jos teki ikinäkään.

Pääse? Saa? Entä jos minua ei voisi vähempää kiinnostaa?

Sairauden pilaama

Sillä minä ainakin olen unohtanut aikalailla kaikki juomisen mahdolliset plussat. Sairaus tekee siinä varmaan osansa. Vau, tunnet itsesi estottomaksi -> myös sairausjakso voi tehdä sen. Tunnet itsesi seksuaalisesti virittyneeksi -> sairaus voi tehdä sen. Tunnet itsesi hauskaksi tai että olisit elossa jotenkin -> jälleen, tunnen sen myös sairauden ”ansiosta”.

Ehkä sairaus on ”pilannut” minulta lopullisesti päihteet. Hyvä niin jos on. Huomasin, jos oli vähän energiaa enemmän niin alkoholikin maistui ja hypomaaniset/maaniset piirteet korostuivat. Masentuneena juodessa myös masentunut olotila korostui. Miksi siis kiusaisin itseäni, miksi hakemalla hakisin epätasapainoa sairauteni kanssa, kun voisin työstää haasteitani ja löytää jonkinlaisen tasapainon itseni ja sairauteni kanssa?

Juomakulttuuri

Meidän kulttuurissa on mielestäni suuri kuilu juomattomien ja juojien välillä, sillä emme ehkä täysin ymmärrä toisiamme. Toistemme näkemykset tulevat pikkuhiljaa vieraammiksi ja vieraammiksi toisillemme, kuilu kasvaa kasvamistaan mitä enemmän sinä juot ja mitä enemmän minä olen juomatta.

Mulle tärkeintä päihteettömässä elämässä on yksinkertaisesti se, että luon itse oman onneni ja onnettomuuteni. En voi syyttää tai ylistää alkoholia tai mitään muutakaan päihdettä olostani. En halua olla oravanpyörässä, missä eletään viikonloppua ja taas viikonloppua varten, arjen ollessa viikonlopusta toipumista tai sen odotusta. Juhlistan arkea omalla tavallani. Nollaan omalla tavallani. Täysin en tiedä omia tapojani, mutta löydän vastaukset vielä.

Toivoisin vaan että jokainen miettisi suhtautumistaan omaan ja muiden juomiseen/juomattomuuteen ja miettisi syitä miksi näin on. Ei voivoittelisi toisen päätöksiä ainakaan vähästä, tai kannustaisi toista juomaan.

– Josefina M.