Suru puristaa

Tuntuu ettei henki kulje normaalisti, puristaa, itkettää. Olo on kuin peuralla ajovaloissa. Jalkoja heikottaa, oksettaa. Voi kun voisin siirtää itseni toisaalle tästä tilanteesta. Epätoivo, pakokauhu. Ehkä kaikki olikin vain pahaa unta? Jos järkeilen uudestaan, miten olisi voinut toimia toisella tavalla, niin palautuuko kaikki normaaliksi? Saanko uuden mahdollisuuden? Saanko kaiken takaisin ennalleen? Voinko aloittaa tämän alusta, tehdä päätökset ja valinnat uudelleen?

Lotta koiramme pitikin sitten kiireesti lopettaa pyhäinpäivänä. Meni niin huonoon kuntoon. Samaan aikaan olisi lapsellani ollut kaverisynttärit. Päivästä tulikin draaman ja järkytyksen täyteinen. Jotta tämä teksti ei menisi aivan koirakeskeiseksi ja koirien ylistykseksi, niin yritän keskittyä tekstissäni yleisesti surun kohtaamiseen ja käsittelyyn. Tarkoitus on, etten karkottaisi pois niitä lukijoita, jotka eivät eläimistä perusta. Minä koen tämänkin menetyksen todella voimakkaasti, mutta korostan että ihmisen menettämisen suru mitataan aivan eri mittareilla. Siitä en osaa mitään sanoa vaan kunnioitan syvästi niitä ihmisiä, jotka ovat taistelleet ja rämpineet itsensä läpi sen helvetin. Se muuttaa ihmistä pysyvästi eikä koskaan unohdu. Älkää silti tuomitko minua siitä, että rakastin tassuterapeuttiamme niin paljon. Se pelasti minut masennukselta, mutta minä en pystynyt pelastamaan sitä kuolemalta. Olin sille elämän velkaa.

Olin pitkään jo ajatellut, että lääkkeet ovat tasoittaneet tunteitani liikaa. Mietin pystyisinkö enää suremaan ja iloitsemaan yhtä vahvasti kuin ennen. Suru ja järkytys pyyhki ylitseni kuitenkin kuin hyökyaalto ja repi minut pyöritykseensä seisovilta jaloiltani. Sekalaiset tunteet vyöryivät ylitseni sellaisella voimalla, että olin kokonaan niiden vietävissä. Samalla yritin epätoivoisesti pitää itseni toimintakykyisenä ja koossa, jottei lapsilla olisi turvaton olo. Loppujen lopuksi en enää jaksanut tapella vastaan vaan otin kaiken vastaan sellaisena kuin se tuli. Annoin aaltojen viedä ja heitellä minua. Kävimme kuitenkin kaikki läpi samaa ja jo siinä mielessä meistä oli tukea toisillemme. Kukaan ei pidätellyt tai yrittänyt esittää roolia, vaan heittäydyimme mukaan aaltojen riepoteltavaksi. Elämä ja kuolema tässä ja nyt, piti ottaa vastaan sellaisenaan. Todellisuutta ei päässyt pakoon.

Kaiken jälkeen yritimme haalia kokoon koiran turkkia, tassun jälkiä, kuonon jälkeä, jotakin konkreettista palaa muistoksi ja hypisteltäväksi ettei mikään vaan unohtuisi. Tuoksu, tuntuma, valokuva, ihan mitä vain. Haudan kaivaminen jäiseen maahan oli varmasti täyttä helvettiä, mutta auttoi varmasti myös purkamaan vihaa, järkytystä ja surua. Maahan sai purettua kehonsa kautta psyykkistä kipua. Hautaan lasku, kukat, viimeiset silitykset ja sanat. Irti päästäminen oli lohdutonta. Sitä toivoi että turkin tuntu käsissä ei milloinkaan unohtuisi. Se miltä tuntui halia, rutistaa ja silitellä. Multia laskiessamme kuuntelimme Johanna Kurkelan ”prinsessalle” kappaletta. Kun koira katosi näkyvistä oli kaikki viimein lopullista. Siihen asti olin elätellyt toivoa, että kaiken voisi jotenkin vielä taian omaisesti perua. Odotin koko ajan, että koira rupeaisi uudelleen hengittämään. Olin vartioinut sitä haukkana, mutta mitään ihmeparantumista tai kuolleista nousua ei tapahtunut.  Kaikki oli menetetty. Mikään mitä ajattelisin tai tekisin ei toisi menetystä takaisin.

Olo hautajaisten jälkeen oli tyhjiin imetty ja lannistunut. Nyt se oli lopullista. Jatkuva stressaaminen koiran voinnista oli nyt ohi. Olo oli myös tavallaan helpottunut. Ensimmäinen töistä kotiin palaaminen tämän jälkeen oli outo. Kukaan ei tullutkaan vastaa, eikä tarvinnut heti lähteä lenkillä. Normaalit rutiinit olivat muuttuneet. Huutelin koiraa sen hellittelynimillä, että missä olet. Sen jälkeen menikin jalat alta ja alkoi lohduton itku. Se piti vaan purkaa ulos. Huutaa ilmoille se lohduton ikävä. Sitten olo taas helpotti ja arki jatkui nyt uudella tavalla. Kiinnitin huomiota enemmän nyt pupuumme, etten jäisi vain sohvalle makaamaan. Tunnit ennen lasten tuloa olisivat olleet muuten liian pitkiä. Talossa oli jotenkin aavemaisen hiljaista jaa pysähtynyttä. Niin kuin kaikki elämä olisi hävinnyt, vaikka koira olikin aina kuin varjo perässäni eikä pitänyt milloinkaan meteliä itsestään. Silti minusta tuntui puuttuvan palanen ja nyt sen reiän kanssa vain piti opetella elämään.

Surun etenemisessä on todettu olevan neljä eri vaihetta. Sokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja sopeutumisvaihe. Sokkivaiheessa kaikki tuntuu vielä epätodelliselta. Kaikki palaset ovat päässä vielä hajallaan. Joskus menetykseen voi reagoida myös yllättävälläkin tavalla. Tapahtuman jälkeen minä ainakin yritin kieltää koko asian ja vältellä sen käsittelyä. Oikeastaan se oli myös keino suojella omaa psyykettäni. Sillä hetkellä en kestänyt enempää. Ehkä nopean tapahtuman järkytys hiukan siirsi suruprosessin läpi käymistä. Osa järjestelee elämäänsä uudella tavalla ja osa hakee menetetyn tilalle korvaajaa. Minä rupesin jo viikon jälkeen ajattelemaan uutta koiraa, jotta voisin ajatella jotain positiivista, koska menneessä oli niin raskasta velloa. Niinpä nyt pelkään, että en käsittele tätä kunnolla vaan joskus tämä välttely kalahtaa omaan nilkkaan.

Reaktiovaiheessa alkaa ymmärtää, että tapahtuma on totta. Itse velloin tapahtumaa yhä uudelleen ja uudelleen. Miksi näin kävi? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Olisiko koiran voinut vielä pelastaa? Teinkö jotain väärin? Johtuiko tämä minusta? Teinkö sittenkään oikean päätöksen? Miksi en tehnyt sitä tai tuota? Alkusokin jälkeen yritin pitää itseni kiireisenä kotitöillä ja keskittyä vaikka uuden pennun etsimiseen. Surutyö ei etene jos tilannetta jää jauhamaan ja uhriutuu. Kaikesta pitäisi pystyä puhumaan ja antaa itsensä surra rauhassa. Minulla on kiire karkuun. En kestä tätä olotilaa. Olen keskittynyt tunteeseen, ahdistukseen ja masennukseen ja antanut itseni kärsiä ne ilman pilleripurkin apua. Pahimmat ahdistukset ovat kuitenkin olleet niin fyysisiä, että olen ottanut Opamoxia. Sitä on kuitenkin saanut vedellä kuin karkkia, eikä se ole auttanut millään tavalla. Olen kuitenkin myös huomannut, että minähän selviän kuitenkin noista olotiloista ilman lääkkeitäkin. Miksi yrittääkään turruttaa aina itseään ja pelkää niin paljon sitä, että psyyke hajoaa? En minä ehkä olekaan niin särkyvää sorttia mitä olen luullut. Nämä olotilat on vaan käytävä läpi pystypäin. Vain niin voi päästä eteenpäin, vaikka nyt ei siltä tunnukaan.

Käsittelyvaiheessa alkaa pohtiminen siitä, mitä on menettänyt ja miksi se sattuu niin paljon? Tunnetilat aaltoilevat vihasta katkeruuteen ja sen kautta jopa ilon tunteisiin. Ikävän lisäksi voi kokea myös pelkoa. Itselläni kuoleman pelko laantui tässä aallokossa. Jotenkin on lohdullista uskoa siihen, että ehkä edes se karvakaveri on häntä lieputtaen vastassa, sitten kun se aika koittaa. Tällä hetkellä oloni on kuin sekarissa. Masennuksen kautta maniaan ja jotain siltä väliltä. Alas ajossa oleva Risperdalikaan ei varmasti hirveästi auta asiaa. Tulossa on onneksi ylimääräinen lääkäriaika juuri tämän asian tiimoilta, jotta löydettäisiin minulle uusi toimiva lääke. Monta myllerrystä nyt samaan aikaan. Samalla pitäisi myös järjestää lapsille synttärijuhlia, mutta keskittymiskyky on nolla. Jää varmaan taas viimeiseen iltaan, mutta mitäpä se haittaa, kun tässä on yöt valvottu muutenkin. Toivotaan vaan, että sitten ei satu olemaan lamaannus vaihe päällä.

Sopeutumisvaiheessa hyväksytään tosiasiat ja ymmärretään mistä luopuu. Sitten pitäisi löytää tasapaino ja pystyä jatkamaan elämää. Vielä minulla on menossa vain pakenemisvaihe ja tunnetilojen myllerrys. Suremiseen käytetyt voimavarat pitäisi pystyä suuntaamaan uudestaan ja tekemään tilaa uusille asioille elämässä. Ehkä siihen suuntaan ollaan menossa. Suruprosessi tulee käytyä kuin pikaprosessina kun kyseessä on eläin. Ihmisen ollessa kyseessä siihen menee varmasti vuosia ja ehkä koko loppuelämä. Välillä palataan eri vaiheisiin ja otetaan takapakkia. Itsellä tulee hirveitä syyllisyyden tunteita, kun päivä onkin mennyt ilman suremista ja välillä taas suru rysähtää rinnan päälle uudestaan tukahduttavalla voimalla, aivan kuin se ei olisi poissa ollutkaan. Surua ei voi kuitenkaan kiirehtiä ja jokaisella on oma yksilöllinen tapa sitä käsitellä. On myös olemassa surutyömenetelmiä, jos kaipaa apua kriisin läpikäymiseen. Kuitenkaan nopeuttaa sitä ei voi. Voimia jokaiselle sielulle joka surun kanssa joutuu elämään. Rakkaan ihmisen menettäminen on jotain niin järisyttävää, ettei siihen löydy sanoja eikä aina osaa lohduttaa. Taakka on pakko kantaa, kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Joku haluaa surra yksin, joku tarvitsee tukea. Kunhan on tarvittaessa saatavilla surevalle, ei kai siihen muu auta. Kaksisuuntaisuuden kanssa on vaikea tunnistaa myllerryksessä mikä on normaalia tunneskaalaa ja milloin taas tarvitaan ulkopuolista apua. Itsetuntemus ja läheisten tekemät havainnot kai siihen on apuna. Usko kuitenkin siihen, että sinä kestät sen. On pakko jatkaa elämää, parhaalla pystymällään tavalla. Pyristellä ei kuitenkaan tarvitse. Saa olla myös heikko ja saamaton. Kai se on elettävä hetkessä.

-Mira

lähde: potilaanlaakarilehti.fi