Kumppanuudesta

Hei taas kaikille! Kuten otsikosta voi päätellä, tällä viikolla kirjoitetaan kumppanuudesta. Mitä se merkitsee minulle?

Olen aina ajatellut kumppanuuden ja parisuhteen synonyymina mutta näin asia ei ole. Sitä on monenlaista. Ystävyys, perhesuhteet, vertaistuki ovat myös kumppanuutta. Sitä voi olla jopa lemmikkien kanssa, allekirjoittaneen mielestä!

Omalla kohdalla kumppanuutta on esiintynyt valitettavan harvoin kuluneen elämän aikana. Perhesuhteet eivät ole ikinä olleet kummoiset, tosin nyt muutaman vuoden sisään olen lähentynyt mummini kanssa, suureksi ilokseni. Hänelle soitan ensimmäisenä jos on jokin pulma vaikka ruuanlaiton suhteen. Ja välillä mummi käy täällä minun luona yhden yön yli, tullen aamusta ja lähtien seuraavana iltana paikalliskuljetuksilla. Silloin syödään hyvää ruokaa, yhdessä tehtynä ja juorutaan. Näitä viikonloppuja odotan aina innolla.

Kun pitkä suhteeni päättyi 2017 lopussa, muutin viereiselle paikkakunnalle uuden elämän toivossa. Edellisellä paikkakunnalla ollessani minulla ei ollut ystäviä ja vietin suurimman osan ajasta yksin, eksäni kun teki pitkää päivää ja viikonloppuisin (varsinkin loppuvaiheessa suhdetta) oli kavereittensa kanssa. Minulla oli seurana kyllä rakkaat kissani, jotka jakavat talouden edelleen kanssani. Ollessani vuoden sairaslomalla eristäydyin kokonaan asuntoon ja harvoin poistuin sieltä vapaaehtoisesti. Kissojen tarvikkeet tilasin netistä säästöpakkauksina ja posti toi kotiovelle. Tätä aikaa muistellessa ei voi kuin sanoa että olen ihan eri ihminen nyt.

Paikkakunnan vaihdon jälkeen tulin Aspa asumispalvelun asiakkaaksi ja Aloitin niin kutsutun työn, eli käyn tienaamassa muutaman euron eläkkeen päälle. Työpaikalta olen saanut kaksi ihanaa ystävää, joita näen myös vapaa- ajalla. Olen saanut myös muita ystäviä netin välityksellä. Epäluuloisen persoonallisuuden piirteitä omaavana tämä ei ole ollut helppoa. Kun aloin tutustumaan ihmisiin, päätin vain vaimentaa sen nalkuttavan äänen päässäni ja uskaltauduin juttelemaan heille. Ja en ole joutunut pettymään, vaikka se vaara on aina olemassa. Mutta ihmissuhteissa on varauduttava myös siihen. Ihmiset muuttuvat elämänsä varrella. Jotkut suhteet kestävät, ja jotkut taas ei. Ei pidä silti masentua tästä tiedosta ja eristäytyä.

Vertaisuutta huomasin eräässä Aspa-säätiön projektissa, nimeltään Omat avaimet. Kävin Omat avaimet- projektin yksilövalmennuksen ja ryhmän. Niissä käsiteltiin mm.tunteita, ajatusvääristymiä ja voimavarasyöppöjä. Olin juuri samana päivänä päässyt osastolta kun ryhmä alkoi. En halunnut jättää välistä, niin pari tuntia kotiutumisen jälkeen kävelin toimistolle. Aluksi olin hirveän epäluuloinen kaikkia kohtaan, mutta loppua kohden uskaltauduin rentoutumaan. Mutta siellä huomasin sen mikä omalla osallaan järkytti minua. En olekaan yksin pääni kanssa! Vuosien eristäytyminen (joka alkoi jo ennen sairaslomaa) ja yksin oleminen edellisellä paikkakunnalla, vain hoitajan tuen varassa oleminen ja satunnaisesti lääkärin näkeminen, oli tehnyt tehtävänsä. Mutta kertaakaan minua ei tuomittu. Myöskään Aspan ohjaajat eivät tuomitse minua. Eli maailmassa on hyviä ihmisiä, tämän huomasin vasta viime vuonna. Työpaikalla minut otettiin avosylin vastaan, samoin ryhmissä missä olen ollut, samoin uudet ystäväni.

Ja vielä loppusanat. Tätä kirjoittaessani jouduin (jälleen kerran) miettimään asioita objektiivisemmin kuin tavallisesti. Omaan melko musta-valkoisen näkökyvyn ja se saattaa tulla ilmi teksteissäni, pyydän sitä anteeksi. Yritän kuitenkin pohtia asioita joltain toiseltakin kantilta. Mutta tajusin ettei minun elämä olekaan niin toivotonta kuin luulen aina välillä.

Palataan taas ensi viikolla!

Piia