Arjen supersankari

Sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ilmeisesti lukion viimeisenä vuonna 1988. Ainakin numeroni laskivat ja perheenjäsenet pistivät muutoksia merkille. Itse olin asiasta autuaan tietämätön. Matkustin Oulusta (kyllä, olen avojalakanen) Jyväskylään asti opiskelemaan. Siellä opiskeluani helpottivat hypomaaniset vaiheet. Eränäkin iltana kuuntelin musiikkia, katselin tv:tä, ohjelmoin ja luin tenttiin vaivatta yhtä aikaa. Ruotsin reissulla kiipesin ruotsinlaivan savupiippuun. Viina maistui, ja niin edelleen.

Valmistuin ja siirryin työelämään. Siellä koin burnoutin, joka tosin taisi olla kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaihe. Minun masennukseni ovat olleet aina lieviä. Nukun tavallista enemmän, olen jonkin verran paranoidi ja silloin tällöin minulle tulee ahdistusta väkijoukoissa. En ole mitenkään itsetuhoinen. Minulla ei ole masennuslääkkeitä, sillä ne saattaisivat puhkaista manian, mikä olisi vielä synkempi tilanne.

Maniassa olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä. Onneksi kaikki on saatu korjattua. Minulla on ollut onnea ja hyviä ihmisiä ympärilläni. Yksin olisin jo turmion teillä. Maniassa ei nuku, ei syö, raha-asioilla ei ole väliä, olet voittamaton. Ihan kuin Batman sillä erotuksella, että Batman on rikas, kun taas maanikko päätyy hullujenhuoneelle.

Sain diagnoosin 2000 luvun puolessa välissä. Se oli helpotus. Nyt kummituksella oli nimi, ja sitä pystyi alkaa manaamaan pois. Tai siis ainakin kuriin. Poishan kaksisuuntaisuus ei nykylääketieteen keinoin lähde. Olin lääkekielteinen diagnoosiin saakka. Mielestäni lääkkeillä hoidettiin oireita, ei tautia. Oman tilanteen kohdalla tajusin, että joskus sekin on varsin hyvä asia. En uskalla kuvitella, millainen tilanteeni olisi ilman lääkearmadaa.

Taudista huolimatta elämäni on sujunut aika hyvin, vaikka taloudellinen tilanteeni onkin huono. Lapsena haaveilin kolmesta ammatista: laivakokista, tähtitieteilijästä ja kirjailijasta. Olen ollut laivakokkina viikon, lukenut tähtitiedettä Oulun yliopistossa kolme vuotta ja minulta on julkaistu novellikokoelma. Nyt olisi aika uusiin toiveisiin, mutta sellaisia ei tällä hetkellä ole. Nautin elämästä sellaisena, kuin se tulee vastaan. Oman mottoni mulaan: Olen aina tosissani, mutten koskaan vakavissani.

Otsikossa viittasin arjen supersankariin. Lienee parasta selittää, mitä sillä tarkoitan. Arjen sankarit lienee tuttu termi. Se tarkoittaa ihmistä, joka selviää arjen pyörittämisestä. Arjen supersankari puolestaan ihminen, jolla on jokapäiväisessä elämässä ylimääräinen taakka (sairaus, riippuvuus, huoltajuus tms.), ja joka silti selviää arjesta. Tällaiset henkilöt ovat arjen supersankareita. Jokainen varmasti tietää ainakin yhden sellaisen. Meitä on yllättävän monta.

Valmistuin vastikään kulttuurikokemusasiantuntijaksi. Kulttuurikokemusasiantuntija on kokemusasiantuntija, joka kertoo tarinansa käyttäen hyväksi erilaisia taidemetodeja. Omaa esitystä valmistellessani minulle varmistui käsitys, että mielen sairaudellekin voi – ja pitää – nauraa. Kunhan vain muistaa nauraa itselleen, ei muille. Nauru on vapauttavaa ja terapeuttista. SItä maailma kaipa lisää.

Mixu