Elämää sivusta katsojana

Nyt se alkaa, ihka ensimmäinen blogiteksti! Olen innoissani ja samalla hermostunut. Mutta sen pidemmittä puheitta, aloitan.

Olin koulukiusattu jo ensimmäisestä luokasta alkaen. Tässä vaiheessa kiusaajat olivat poikia ja he pilkkasivat ärrävikaani. Vanhempani olivat eronneet kun olin kaksi tai kolme vuotias ja muutettua äidin luo ala-asteella omasta tahdostani, aloitin ratsastuksen. Tämä oli luokan poikien mielestä äärimmäisen huvittavaa ja minua alettiin kiusata myös siitä. Stressiä toi myös velipuoleni syntymä ollessani 6.luokalla. Nyt tässä pohtiessani ehkä jo tuolloin minulla oli jonkinlaisia masennusoireita, tai sitten kyse oli sopeutumisvaikeuksista, olinhan ollut ainoa lapsi 12 vuotta.

Yläasteella henkinen pahoinvointi lisääntyi ja välit äitiin kiristyivät murrosiän tullessa kunnolla kuvioihin. Pojat kiusasivat minua edelleen ärräviasta, vaikka luokan nuoret olivat muuttuneet yläasteelle siirtyessä. Tunsin kaikki tytöt paria lukuunottamatta, olimme olleet ala-asteella joko samalla luokalla tai rinnakkaisilla. Mutta kuvio muuttui kun tyttöryhmässä eräs lapsuudenystävä alkoi syrjimään minua ja tekemään oloani sietämättömäksi, lopulta vaihdoin toiseen luokan tytöistä koostuvaan ryhmään. Sain olla alle vuoden rauhassa kun tämä sama lapsuudenystävä tuli samaan ryhmään ja taas alkoi sama alusta. 9.luokalle siirtyessä olin yksin. Onneksi uskaltauduin ystävystymään erään rinnakkaisluokan tytön kanssa ja meistä tuli ystäviä vuosiksi, yhdessä kävimme myös lukion.

Ollessani lukion ensimmäisellä, loppusyksystä, aloin kärsimään unettomuudesta. Nukuin vain muutaman tunnin, heräsin kahden kolmen aikaan yöllä ja valvoin loppuyön. Tätä jatkui kolme viikkoa, kunnes hakeuduin kouluterveydenhoitajalle ja hän kirjoitti minulle lähetteen lääkäriin. Lääkäri jututti minua, en muista enää kysymyksiä mutta niiden jälkeen hän ilmoitti että kirjoittaa lähetteen nuorisopsykiatrille. Ihmettelin suuresti että miksi näin, mutta lähete tehtiin ja jäin odottamaan aikaa.

Aika tuli ja matkustin toiseen kaupunkiin tapaan psykiatria. Alussa minua hoidettiin vakavasti masentuneena ja loppuunpalaneena. Olihan vuosien kiusaaminen ja kireä suhde äitiin tehnyt tehtävänsä. Sain masennuslääkkeet matkaani ja samana iltana nukuin pitkästä aikaa hyvin. Pian tämän jälkeen lähdin omasta tahdostani osastolle lepäämään ja silloin siellä huomattiin että virtaa on vähän liikaakin. Silloin alettiin epäilemään kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja lääke vaihdettiin. Olo parani ja halusin kotiin, lukiossa oli koeviikko alkamassa ja halusin päästä tekemään sen jakson kokeet. Kotona tunnelma oli kireä edelleen ja sitä se tulisi olemaan niin pitkään kunnes muuttaisin.

Ollessani 20, aikani nuorisopsykiatrianpolilla tuli täyteen ja siirryin kotikyläni mielenterveyspolin asiakkaaksi. Tässä vaiheessa oli selvää että todellakin sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja muutama vuosi aikuispolille siirtymisen jälkeen minulle tehtiin SKID II- testit, joilla etsitään persoonallisuushäiriöitä. Niitä löytyi, mutta onneksi vain piirteitä. Minulla on piirteitä epävakaasta, epäluuloisesta, riippuvaisesta ja kypsymättömästä.

Lääkkeitä minulla on kokeiltu vaikka sun mitä, mutta ehkä nyt on löytynyt sopiva yhdistelmä jonka annoksilla pelataan. Viime syksynä minulla oli jonkinasteista masennusta, mutta se on nyt ohi.

Miksi valitsin otsikoksi ”Elämää sivusta katsojana?” Olen tehnyt sen virheen että olen katsonut elämän menevän ohitse, tarttumatta mahdollisiin tilaisuuksiin. Olen kestänyt surkeita ihmissuhteita joihin on kuulunut väkivaltaa ja alistamista, niin seurustelu- kuin ystävyyssuhteissakin. Olen linnoittautunut kotiini ja vain katsonut ulos auringonpaisteiseen päivään, menemättä sinne nauttimaan siitä. Olen yrittänyt elää miellyttäen kaikkia, ensin äitiä, sitten miehiä ja ystäviä, unohtaen että tämä elämä on MINUN. Nyt olen luvannut itselleni että elän vain itseäni miellyttäen. Jos haluan kehoni täyteen lävistyksiä, sitten teen niin. Jos haluan purukumipinkit hiukset sinisillä raidoilla, voin tehdä senkin. Pääasia on että voin elää edes jonkinlaisessa sovussa itseni kanssa, hyväksyen etten ole täydellinen, mutta hei! Minussa on hyviäkin puolia. Olen uskollinen heille joita pidän ystävinä ja hoidan kissani ennen kaikkea muuta. Minulla on värikäs huumorintaju, ja en ehkä ole se maailman kaunein mutta olen ihan ok. Ja tämä on jo paljon minulta sanottu.

Toivottavasti nautitte lukemastanne, palaan asiaan taas ensi viikon tiistaina!

Piia

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: